Slider

Poikien äitiys

Henkinen hyvinvointi

Ajatuksia

Kaksoset

Viimeisimmät postaukset

Nyt ne lasten vaipansisällöt pois somesta!

lauantai 22. elokuuta 2020


Mä olen tosi usein hämilläni aikuisten somekäyttäytymisestä. Välillä tuntuu, että toiset elävät niin sellaisessa somekuplassa, ettei tule edes mieleen ajatella, että onkohan tää nyt ihan ok juttu julkaista. Jos joku haluaa laittaa kännisiä oksennusvideoita someensa niin selvä, do it then. Mutta sitten kun kyseessä on pienen lapsen vaipansisällöt, alan näkemään punaista. 

Miten kenenkään mielestä voi vielä olla okei julkaista lapsestaan niskapaskakuvia tai päivitellä lapsen ruumiintoiminnoista insta storyssaan herran vuonna 2020? 

Tätä tapahtui jo silloin kun meidän esikoinen syntyi, eli vuonna 2014. Missä on aikuisten sometaidot? Vai onko epäselvää, että minkä tietojen jakaminen lapsen asioista on vielä ok?

Ja jos tarkalleen ajatellaan, niin oikeastihan lapsen asiat eivät someen kuulu muutenkaan.


Instat, blogit ja Facebookit ovat kuitenkin vanhempien nimillä ja näppien alla hallittavana. Niin kauan kuin lapsi ei osaa itse järkevästi ilmaista, että haluaako hän kuviaan/tekemisiään/tietojaan jaettavan somessa vai ei, olen itse ainakin hyvin varovainen siitä, mitä lapsistani tänne kirjoittelen. Koska niin kuin meille on jo peruskoulussa opetettu - mitä nettiin kirjoitat, sitä ei välttämättä ikinä saa pois. 

Toinen hyvä asia miettiä on se, että haluaisinko, että musta kirjoitellaan tämmöisiä asioita someen? Että tulipas aamulla niin hirveet ripulit, että piti suihkuun juosta sen jälkeen. Tai että minulla on ollut pientä pidätyskyvyttömyyttä, housut kastuu päivittäin. Vähän turhauttavaa kun en opi kuivaksi millään. 

Ehkä vähän rajuja esimerkkejä, mutta täysin suhtautettavissa siihen, mitä lasten vaippatouhuista someen kirjoitetaan. Itkunauruemojilla varustetut julkaisut paskakatastrofista voivat olla siinä hetkessä hauskoja, ja ehkä joku heruttaakin naurureaktiota tai lähtee muuten asian tiimoilta vuorovaikutukseen. Mutta se ei ole ok. Sanokaa mua nipoksi jeesustelijaksi, mutta kun se ei vaan ole hyväksyttävää somekäyttäytymistä.

Rajat kuntoon! 


On ihan täysin okei, jos sä nyt tunnet kolahduksen sydämessäsi ja toteat että hei, miten mä en ole koskaan aiemmin ajatellut tätä. Ei se haittaa. Onneksi ihmiset on kykeneväisiä muutokseen etenkin tällaisessa asiassa. Ja mitä paremmin tiedostat sen, että kaikki mitä sun lapsesta julkaiset, pitäisi olla sun lapsen mielestä (oletettavasti) hyväksyttävää, sitä helpommaksi teet rajan vetämisen. Peilaat vaan siihen, missä sun rajat menee. Mitä sä antaisit toisten kirjoittaa sinusta Instagramiin.

Itse pyrin kunnioittamaan tuota rajaa ehdoitta, ja olenkin henkisesti valmistautunut siihen, että jossain vaiheessa esimerkiksi mun lasten naamakuvienkin (etenkin esikoisen) saattaa loppua. Koska ajattelen, että koulu-iässä valinta on hänen. Siis valinta siitä, että haluaako hän vilahdella minun somekäyttäjälläni vai ei. 

Omalla esimerkillämme me suojellaan meidän lapsia. Katsotaan vähän tarkemmin sen oman kirjoitetun tekstin tai kuvan sisältöä. Ja ennen kaikkea muistetaan kunnioittaa lastemme yksityisyyttä. 💛

Asioita, joista huomaan, että meillä on kaksi vauvaa

tiistai 18. elokuuta 2020

Kun katson ensiviikkoina otettuja vauvakuvia, en ole varma kumpi kuvassa on


Kiva, tiedän. Mut hei identtiset kaksoset. No words needed.  Silloin kun vauvat syntyivät, B-vauvan kantapäähän kirjoitettiin markkerilla B. Olisiko pitänyt pyytää, että se kirjoitetaan otsaan? Niin olisi ainakin säästytty hämmennyksiltä ja arpajaisilta, kun on joskus aikaa laittaa kuvia kaksosten vauvakirjaan.

Kumpikohan tää on? No, ei se on niin vakavaa. Leikitään, että se on Olavi. 

Onneksi ne kuitenkin melkein aina tunnistaa. 

Kaupan käytävät ovat ahtaat eikä tätä yhteiskuntaa ole suunniteltu tuplarattaille


Ei ole yksi eikä kaksi kertaa ollut tilanne, kun tuplarattaat tukkivat kaupan hyllyjen välit, ja tuijotan kanssaeläjää silmiin tehden ajatuksenvaihtoa siitä, että lähteekö rouva ostoskärrynsä kanssa peruuttamaan, vai minä tuplarattaiden kanssa. U-käännös on usein mahdottomuus, joten liikehdintä kaupassa hyllyjen välissä on kuin Pacmanin peluu - itsevarmasti eteenpäin ja jonkin ostoksen unohtuessa nöyrästi askelta taaksepäin.

Paras kokemus tähän liittyen oli Hämeenlinnassa Goodmanin S-marketissa, kun juuri lastentarvikkeiden hyllyvälikössä oli paksu betonitolppa, josta ei päässyt ohi. Siis täysi mahdottomuus. No, sinne jäi tolpan toiselle puolelle kaksoset ihmettelemään, kun äiti kantaa manuaalisesti vaippoja ja ruokia tolpan toiselta puolelta vaunuihin. 

Lue myös: Kaksoset sekoittaa mun PÄÄN!

Korvikkeita ja ruokaa ostetaan kerralla sen verran, että joku luulisi mun valmistelevan korona-varastoa


15 litraa maitoa on joskus herättänyt ihmetystä ja kulmakarvojen nostoa kaupan kassajonossa. Huh, joku taitaa varautua maailmanloppuun. Todellisuudessahan tuo määrä ei riitä edes viikoksi, vaan sama hamstraus tapahtuu uudelleen viiden päivän kuluttua. Nimimerkillä 1,3 litraa korviketta vuorokaudessa per vauva.

Ja ihan vaan jos joku ihmettelee, niin kyllä, me ostetaan ihan oikeesti useita litroja kerralla. Ai miksi? Tällä kokoonpanolla kauppaan meneminen useammin kuin kerran viikossa on oman mielenterveytensä sabotoimista. Siksi. 

Haba kasvaa, vaikka mitään et tee

Tai siis teet, paljonkin, mutta liikuntasuorituksille ei jää aikaa. Mun käsilihakset ovat varmaan tuplaantuneet (ei yhtään liiottelua ole tässä!) tän neljän kuukauden aikana. Meneehän sekin kai urheilusuorituksesta, kun koko ajan on sylissä joku syötettävänä, nukutettavana, lohdutettavana tai kannettavana. Ja sitten kun ensimmäinen on hoideltu, tulee toinen tilalle.

Ja nää pohjelihakset! Tsiisus! Sitteri on pohjetreenien kuningas. 10 minuutin sitterin heilutus molemmilla jaloilla seitsemän kilon painoilla tuntuu. Joten jos susta tuntuu, että et jaksa muuten kiinteyttää tai et löydä aikaa liikunnalle, niin hanki hei kaksoset! Et ehdi varsinaisesti liikkumaan, mutta nämä asiat tulevat enivei sivutuotteena!

Korvat ei enää rekisteröi sitä metelin, ölinän ja ähinän määrää, joka täällä vallitsee


Jatkuvasti joku pitää jotain ääntä, oli se sitten naurua, höpöttelyä, itkua, ähinää, ykinää, kitinää, kätinää - mitä ikinä. Joskus huomaan jopa olevani omissa ajatuksissani miettien omia juttujani, vaikka toinen vauva huudahtelee ja toinen hakkaa jaloilla lelukaarta. Ja sitten kun on hiljaista, niin on oikeasti uskomattoman hiljaista. Ainakin siihen asti, että jompikumpi herää unestaan. Ja sitten meteli taas alkaa.


Mut kaikista hulluuksista onhan tämä parasta ikinä. Niin erityistä ja erikoista. 

Paljon onnea pojat Olavi ja Oscar 4kk! 🖤 Äitin pienet trouble makerit! 

Äidin ei pitäisi kadottaa itseään

torstai 13. elokuuta 2020

Äitiys on uhrautumista. Joka päivä vanhempi laittaa omat tarpeensa paussille ja antautuu lastensa hoivaamiselle, heidän kasvattamiselle ja kuulee heidän tarpeensa. Pyykkivuorten ja tiskikasojen setvimisen lisäksi setvitään lasten tunnepurkauksia, keräillään leluja lattialta, itketään, nauretaan, turhaudutaan ja rakastetaan. Ja iltaisin lasten mennessä nukkumaan huokaistaan kiitollisena siitä, että kuulee taas omat ajatuksensa. 

Kun päivät pyörivät lasten rytmin mukaisesti ja sietokykyä vedetään joka suunnassa aivan äärirajoilleen, on helppo hukkua arkeen. On aivan äärettömän helppoa unohtaa itsensä kokonaan silloin, kun olet toiselle koko maailma. Ja ehkä se onkin tietyissä vaiheissa tarpeellista; asettaa sellainen pieni ihminen niin kaikkien asioiden edelle, että myös äitiys on itselleen se kaikki jota on. Se kaikki jota näkee ja kokee, koska lasten saanti ja heidän kannattelunsa on maailman ainutlaatuisinta. Mutta kuten mihinkään muuhunkaan elämänvaiheeseen tai sisältöön, ei aina kannata hukata itseään asioihin, joita on. Koska on eri asia mennä uimaan kuin hukkua.



Mitä muuta äiti on kuin äiti? Ja millä voimavaroilla? 


Äitiys vaatii uhrauksia, mutta äitiyden ei pitäisi tarkoittaa itsensä kadottamista. Kun kotona on pienet lapset jotka vaativat täydellisen huomion voi tunne omasta identiteetistään olla hämmentynyt. Mitä mä olen kaiken tämän rakkaan kaaoksen ulkopuolella? Mihin muuhun musta on, kuin vain tähän äitiyteen, kun se nyt on niin kaikki? Tai mikä shokki se voikaan olla, kun lapset ovat hieman kasvaneet ja elämässä on taas tilaa minulle. Vaikka todellisuudessa tilaa on ollut koko ajan, mutta sen mahdollisuus toteutua on tukahdettu. 

Ajattelen, että käsitys äitiydelle 150% antautumisesta on syvälle juurtunut vahingollinen käsitys. Kun saat lapsen, et enää saisikaan olla mitään muuta. Et palata töihin nopeasti tai suunnitella innolla tulevia työkuvioita, et viettää omaa aikaa useita kertoja viikossa, et suunnitella upeaa tulevaisuutta jonka haluat äitiysloman jälkeen. Et viedä lapsia "liian pieninä" päiväkotiin, et jättää "liian aikaisin" toiselle yökylään, etkä puhua äitiyden kurjista puolista liian suoraan. Saatikka puhua ääneen siitä, että kaipaat aiemman elämän vapauksia, ystäviä ja aktiviteetteja. 

Koska onhan ne niin lyhyen aikaa pieniä. Nauti nyt kun ne on pieniä. Älä nyt töihin kiirehdi koska on kiva jos lapset saa olla pitkään kotona. Kyllä työt tekijäänsä odottaa. Ai lähdet viihteelle? Ai, missäs ne lapset on? No olitpas rohkea kun uskalsit jättää ne isän/mummon/kummin/lapsenvahdin kanssa kotiin. Miksi sitten teit lapsia jos tarvitset niin paljon hengähdystaukoja? Sääliksi käy lasta.

Ja ihan vain muistutukseksi; oman ajan haluaminen ei tarkoita sitä, että äiti ei rakastaisi lapsiaan. Omien tarpeittensa huomioinen ei tarkoita sitä, että lasten tarpeet jäävät huomioimatta. Omien unelmiensa tavoittelu voi liittyä aihepiiriltään muuhunkin kuin lapsiin ja perheeseen. Eikä äiti joka joskus priorisoi itsensä ole huono. 



Vanhemmuus ei ole asia, joka pitää suorittaa. Antamalla itsestään jokaisen rippeen pelkälle kodin pyörittämiselle niin, että loppuunpalamisen ja itsensä kadottamisen myötä jäljellä on enää kasa tuhkaa, kukaan ei voita. Se tuhka ei kauaa lämmitä pientä lasta, kun äiti on jo kaikkensa antanut. 


Ja mitä häpeää ja surua se herättääkin, kun tunnet ettet sopinutkaan siihen yhteiskunnan luomaan kapeaan muottiin "idyllisestä äidistä". Yhteiskuntamme normi siitä, että äiti on henkilö, joka uhrautuu lastensa vuoksi ja unohtaa itsensä kyseenalaistamatta koko kuviota voi kääntyä pahimmillaan itseään vastaan. Ei äidin tarvitse unohtaa itseään kun lapset syntyvät! Voisinpa huutaa sen maailmalle! Niin ei tarvitse olla! 

Ja vaikka vanhemmuus on uhrautumista kerta toisen jälkeen, sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että uhraat sen kuka sinä olet

Tasapaino itsensä ja lastensa välillä ei synny helposti. Olosuhteet ovat rajoittavat, mutta ei ole mahdotonta huomioida myös itsensä. Kenenkään ei ole tervettä liian pitkäksi aikaa heittää itseään sivurooliin omassa elämässään. 

Jos tarvitset keinoja löytääksesi itsesi sieltä äitiyden ulkopuolelta, kysy itseltäsi nämä kysymykset:

Mitkä ovat elämäni perusarvot? 
Mihin uskon? 
Mitkä ovat vahvuuksiani? 
Mikä on intohimoni? 
Mitä haluaisin tähän elämään luoda? 
Mistä haluan, että minut muistetaan? 
Mitä asioita en ole vielä kokeillut, mutta haluan kokea? 
Jos kaikki olisi mahdollista, mitä tekisin? Mihin menisin? Mistä puhuisin? Mitä haluaisin viestiä muille? 

Mä olen itse tällä hetkellä hyvin hukassa sen kanssa, mitä elämä äitiysloman jälkeen on. Tai paremminkin sen kanssa, että mitä sitten tapahtuu? Mutta äitiyteen en ole kuitenkaan hukkunut. Enkä halua hukkua.

Haluan nauttia näistä aamuista pienten lasten kanssa ja olla heidän elämässään läsnä. Tarttumassa kädestä kiinni ja siivoamassa jäljet, kuulemassa naurun ja itkun ja löytämässä syyt niiden takaa. Nähdä ne uudet taidot ja iloita niistä. Opettaa ja oppia. Haluan joka päivä rakastaa niin, että sydän meinaa räjähtää. Mutta jos olet liian pitkään sysännyt omat tarpeeni, oman aikani, oman intohimoni ja omat unelmani syrjään, minä väsyn. Enkä enää nauti tästä lapsiarjesta, se tuntuu loputtomalta ja raskaalta. Siksi otan aikaa itselleni, unelmieni tavoittelulle ja haaveilulle. Ja silloin ulkoistan lapset ja äitiyden, ja kysyn itseltäni, että mitä Minä haluan elämältäni tämän lisäksi? 

Äitiys muuttaa koko identiteettiä. Se on selvää. Äidiksi ei todellakaan synnytä vaan siinä kasvetaan lapsen mukana. Matka itsensä huomioimisen sekä lasten huomioimisen välillä etenkin pikkulapsiaikana on vaikea, mutta kaunis matka. Koska elämä opettaa. 

Kaikki oma on koko ajan jo sinussa. Kaikki se mitä olet on sinussa ja kaikki se miksi haluat tulla odottaa sinua jo tulevaisuudessa. Koska loppupelissä, tämä on sun elämä, ei lastesi elämä. 

Muista olla lempeä itsellesi.