Nyt ne lasten vaipansisällöt pois somesta!

lauantai 22. elokuuta 2020


Mä olen tosi usein hämilläni aikuisten somekäyttäytymisestä. Välillä tuntuu, että toiset elävät niin sellaisessa somekuplassa, ettei tule edes mieleen ajatella, että onkohan tää nyt ihan ok juttu julkaista. Jos joku haluaa laittaa kännisiä oksennusvideoita someensa niin selvä, do it then. Mutta sitten kun kyseessä on pienen lapsen vaipansisällöt, alan näkemään punaista. 

Miten kenenkään mielestä voi vielä olla okei julkaista lapsestaan niskapaskakuvia tai päivitellä lapsen ruumiintoiminnoista insta storyssaan herran vuonna 2020? 

Tätä tapahtui jo silloin kun meidän esikoinen syntyi, eli vuonna 2014. Missä on aikuisten sometaidot? Vai onko epäselvää, että minkä tietojen jakaminen lapsen asioista on vielä ok?

Ja jos tarkalleen ajatellaan, niin oikeastihan lapsen asiat eivät someen kuulu muutenkaan.


Instat, blogit ja Facebookit ovat kuitenkin vanhempien nimillä ja näppien alla hallittavana. Niin kauan kuin lapsi ei osaa itse järkevästi ilmaista, että haluaako hän kuviaan/tekemisiään/tietojaan jaettavan somessa vai ei, olen itse ainakin hyvin varovainen siitä, mitä lapsistani tänne kirjoittelen. Koska niin kuin meille on jo peruskoulussa opetettu - mitä nettiin kirjoitat, sitä ei välttämättä ikinä saa pois. 

Toinen hyvä asia miettiä on se, että haluaisinko, että musta kirjoitellaan tämmöisiä asioita someen? Että tulipas aamulla niin hirveet ripulit, että piti suihkuun juosta sen jälkeen. Tai että minulla on ollut pientä pidätyskyvyttömyyttä, housut kastuu päivittäin. Vähän turhauttavaa kun en opi kuivaksi millään. 

Ehkä vähän rajuja esimerkkejä, mutta täysin suhtautettavissa siihen, mitä lasten vaippatouhuista someen kirjoitetaan. Itkunauruemojilla varustetut julkaisut paskakatastrofista voivat olla siinä hetkessä hauskoja, ja ehkä joku heruttaakin naurureaktiota tai lähtee muuten asian tiimoilta vuorovaikutukseen. Mutta se ei ole ok. Sanokaa mua nipoksi jeesustelijaksi, mutta kun se ei vaan ole hyväksyttävää somekäyttäytymistä.

Rajat kuntoon! 


On ihan täysin okei, jos sä nyt tunnet kolahduksen sydämessäsi ja toteat että hei, miten mä en ole koskaan aiemmin ajatellut tätä. Ei se haittaa. Onneksi ihmiset on kykeneväisiä muutokseen etenkin tällaisessa asiassa. Ja mitä paremmin tiedostat sen, että kaikki mitä sun lapsesta julkaiset, pitäisi olla sun lapsen mielestä (oletettavasti) hyväksyttävää, sitä helpommaksi teet rajan vetämisen. Peilaat vaan siihen, missä sun rajat menee. Mitä sä antaisit toisten kirjoittaa sinusta Instagramiin.

Itse pyrin kunnioittamaan tuota rajaa ehdoitta, ja olenkin henkisesti valmistautunut siihen, että jossain vaiheessa esimerkiksi mun lasten naamakuvienkin (etenkin esikoisen) saattaa loppua. Koska ajattelen, että koulu-iässä valinta on hänen. Siis valinta siitä, että haluaako hän vilahdella minun somekäyttäjälläni vai ei. 

Omalla esimerkillämme me suojellaan meidän lapsia. Katsotaan vähän tarkemmin sen oman kirjoitetun tekstin tai kuvan sisältöä. Ja ennen kaikkea muistetaan kunnioittaa lastemme yksityisyyttä. 💛

Asioita, joista huomaan, että meillä on kaksi vauvaa

tiistai 18. elokuuta 2020

Kun katson ensiviikkoina otettuja vauvakuvia, en ole varma kumpi kuvassa on


Kiva, tiedän. Mut hei identtiset kaksoset. No words needed.  Silloin kun vauvat syntyivät, B-vauvan kantapäähän kirjoitettiin markkerilla B. Olisiko pitänyt pyytää, että se kirjoitetaan otsaan? Niin olisi ainakin säästytty hämmennyksiltä ja arpajaisilta, kun on joskus aikaa laittaa kuvia kaksosten vauvakirjaan.

Kumpikohan tää on? No, ei se on niin vakavaa. Leikitään, että se on Olavi. 

Onneksi ne kuitenkin melkein aina tunnistaa. 

Kaupan käytävät ovat ahtaat eikä tätä yhteiskuntaa ole suunniteltu tuplarattaille


Ei ole yksi eikä kaksi kertaa ollut tilanne, kun tuplarattaat tukkivat kaupan hyllyjen välit, ja tuijotan kanssaeläjää silmiin tehden ajatuksenvaihtoa siitä, että lähteekö rouva ostoskärrynsä kanssa peruuttamaan, vai minä tuplarattaiden kanssa. U-käännös on usein mahdottomuus, joten liikehdintä kaupassa hyllyjen välissä on kuin Pacmanin peluu - itsevarmasti eteenpäin ja jonkin ostoksen unohtuessa nöyrästi askelta taaksepäin.

Paras kokemus tähän liittyen oli Hämeenlinnassa Goodmanin S-marketissa, kun juuri lastentarvikkeiden hyllyvälikössä oli paksu betonitolppa, josta ei päässyt ohi. Siis täysi mahdottomuus. No, sinne jäi tolpan toiselle puolelle kaksoset ihmettelemään, kun äiti kantaa manuaalisesti vaippoja ja ruokia tolpan toiselta puolelta vaunuihin. 

Lue myös: Kaksoset sekoittaa mun PÄÄN!

Korvikkeita ja ruokaa ostetaan kerralla sen verran, että joku luulisi mun valmistelevan korona-varastoa


15 litraa maitoa on joskus herättänyt ihmetystä ja kulmakarvojen nostoa kaupan kassajonossa. Huh, joku taitaa varautua maailmanloppuun. Todellisuudessahan tuo määrä ei riitä edes viikoksi, vaan sama hamstraus tapahtuu uudelleen viiden päivän kuluttua. Nimimerkillä 1,3 litraa korviketta vuorokaudessa per vauva.

Ja ihan vaan jos joku ihmettelee, niin kyllä, me ostetaan ihan oikeesti useita litroja kerralla. Ai miksi? Tällä kokoonpanolla kauppaan meneminen useammin kuin kerran viikossa on oman mielenterveytensä sabotoimista. Siksi. 

Haba kasvaa, vaikka mitään et tee

Tai siis teet, paljonkin, mutta liikuntasuorituksille ei jää aikaa. Mun käsilihakset ovat varmaan tuplaantuneet (ei yhtään liiottelua ole tässä!) tän neljän kuukauden aikana. Meneehän sekin kai urheilusuorituksesta, kun koko ajan on sylissä joku syötettävänä, nukutettavana, lohdutettavana tai kannettavana. Ja sitten kun ensimmäinen on hoideltu, tulee toinen tilalle.

Ja nää pohjelihakset! Tsiisus! Sitteri on pohjetreenien kuningas. 10 minuutin sitterin heilutus molemmilla jaloilla seitsemän kilon painoilla tuntuu. Joten jos susta tuntuu, että et jaksa muuten kiinteyttää tai et löydä aikaa liikunnalle, niin hanki hei kaksoset! Et ehdi varsinaisesti liikkumaan, mutta nämä asiat tulevat enivei sivutuotteena!

Korvat ei enää rekisteröi sitä metelin, ölinän ja ähinän määrää, joka täällä vallitsee


Jatkuvasti joku pitää jotain ääntä, oli se sitten naurua, höpöttelyä, itkua, ähinää, ykinää, kitinää, kätinää - mitä ikinä. Joskus huomaan jopa olevani omissa ajatuksissani miettien omia juttujani, vaikka toinen vauva huudahtelee ja toinen hakkaa jaloilla lelukaarta. Ja sitten kun on hiljaista, niin on oikeasti uskomattoman hiljaista. Ainakin siihen asti, että jompikumpi herää unestaan. Ja sitten meteli taas alkaa.


Mut kaikista hulluuksista onhan tämä parasta ikinä. Niin erityistä ja erikoista. 

Paljon onnea pojat Olavi ja Oscar 4kk! 🖤 Äitin pienet trouble makerit! 

Äidin ei pitäisi kadottaa itseään

torstai 13. elokuuta 2020

Äitiys on uhrautumista. Joka päivä vanhempi laittaa omat tarpeensa paussille ja antautuu lastensa hoivaamiselle, heidän kasvattamiselle ja kuulee heidän tarpeensa. Pyykkivuorten ja tiskikasojen setvimisen lisäksi setvitään lasten tunnepurkauksia, keräillään leluja lattialta, itketään, nauretaan, turhaudutaan ja rakastetaan. Ja iltaisin lasten mennessä nukkumaan huokaistaan kiitollisena siitä, että kuulee taas omat ajatuksensa. 

Kun päivät pyörivät lasten rytmin mukaisesti ja sietokykyä vedetään joka suunnassa aivan äärirajoilleen, on helppo hukkua arkeen. On aivan äärettömän helppoa unohtaa itsensä kokonaan silloin, kun olet toiselle koko maailma. Ja ehkä se onkin tietyissä vaiheissa tarpeellista; asettaa sellainen pieni ihminen niin kaikkien asioiden edelle, että myös äitiys on itselleen se kaikki jota on. Se kaikki jota näkee ja kokee, koska lasten saanti ja heidän kannattelunsa on maailman ainutlaatuisinta. Mutta kuten mihinkään muuhunkaan elämänvaiheeseen tai sisältöön, ei aina kannata hukata itseään asioihin, joita on. Koska on eri asia mennä uimaan kuin hukkua.



Mitä muuta äiti on kuin äiti? Ja millä voimavaroilla? 


Äitiys vaatii uhrauksia, mutta äitiyden ei pitäisi tarkoittaa itsensä kadottamista. Kun kotona on pienet lapset jotka vaativat täydellisen huomion voi tunne omasta identiteetistään olla hämmentynyt. Mitä mä olen kaiken tämän rakkaan kaaoksen ulkopuolella? Mihin muuhun musta on, kuin vain tähän äitiyteen, kun se nyt on niin kaikki? Tai mikä shokki se voikaan olla, kun lapset ovat hieman kasvaneet ja elämässä on taas tilaa minulle. Vaikka todellisuudessa tilaa on ollut koko ajan, mutta sen mahdollisuus toteutua on tukahdettu. 

Ajattelen, että käsitys äitiydelle 150% antautumisesta on syvälle juurtunut vahingollinen käsitys. Kun saat lapsen, et enää saisikaan olla mitään muuta. Et palata töihin nopeasti tai suunnitella innolla tulevia työkuvioita, et viettää omaa aikaa useita kertoja viikossa, et suunnitella upeaa tulevaisuutta jonka haluat äitiysloman jälkeen. Et viedä lapsia "liian pieninä" päiväkotiin, et jättää "liian aikaisin" toiselle yökylään, etkä puhua äitiyden kurjista puolista liian suoraan. Saatikka puhua ääneen siitä, että kaipaat aiemman elämän vapauksia, ystäviä ja aktiviteetteja. 

Koska onhan ne niin lyhyen aikaa pieniä. Nauti nyt kun ne on pieniä. Älä nyt töihin kiirehdi koska on kiva jos lapset saa olla pitkään kotona. Kyllä työt tekijäänsä odottaa. Ai lähdet viihteelle? Ai, missäs ne lapset on? No olitpas rohkea kun uskalsit jättää ne isän/mummon/kummin/lapsenvahdin kanssa kotiin. Miksi sitten teit lapsia jos tarvitset niin paljon hengähdystaukoja? Sääliksi käy lasta.

Ja ihan vain muistutukseksi; oman ajan haluaminen ei tarkoita sitä, että äiti ei rakastaisi lapsiaan. Omien tarpeittensa huomioinen ei tarkoita sitä, että lasten tarpeet jäävät huomioimatta. Omien unelmiensa tavoittelu voi liittyä aihepiiriltään muuhunkin kuin lapsiin ja perheeseen. Eikä äiti joka joskus priorisoi itsensä ole huono. 



Vanhemmuus ei ole asia, joka pitää suorittaa. Antamalla itsestään jokaisen rippeen pelkälle kodin pyörittämiselle niin, että loppuunpalamisen ja itsensä kadottamisen myötä jäljellä on enää kasa tuhkaa, kukaan ei voita. Se tuhka ei kauaa lämmitä pientä lasta, kun äiti on jo kaikkensa antanut. 


Ja mitä häpeää ja surua se herättääkin, kun tunnet ettet sopinutkaan siihen yhteiskunnan luomaan kapeaan muottiin "idyllisestä äidistä". Yhteiskuntamme normi siitä, että äiti on henkilö, joka uhrautuu lastensa vuoksi ja unohtaa itsensä kyseenalaistamatta koko kuviota voi kääntyä pahimmillaan itseään vastaan. Ei äidin tarvitse unohtaa itseään kun lapset syntyvät! Voisinpa huutaa sen maailmalle! Niin ei tarvitse olla! 

Ja vaikka vanhemmuus on uhrautumista kerta toisen jälkeen, sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että uhraat sen kuka sinä olet

Tasapaino itsensä ja lastensa välillä ei synny helposti. Olosuhteet ovat rajoittavat, mutta ei ole mahdotonta huomioida myös itsensä. Kenenkään ei ole tervettä liian pitkäksi aikaa heittää itseään sivurooliin omassa elämässään. 

Jos tarvitset keinoja löytääksesi itsesi sieltä äitiyden ulkopuolelta, kysy itseltäsi nämä kysymykset:

Mitkä ovat elämäni perusarvot? 
Mihin uskon? 
Mitkä ovat vahvuuksiani? 
Mikä on intohimoni? 
Mitä haluaisin tähän elämään luoda? 
Mistä haluan, että minut muistetaan? 
Mitä asioita en ole vielä kokeillut, mutta haluan kokea? 
Jos kaikki olisi mahdollista, mitä tekisin? Mihin menisin? Mistä puhuisin? Mitä haluaisin viestiä muille? 

Mä olen itse tällä hetkellä hyvin hukassa sen kanssa, mitä elämä äitiysloman jälkeen on. Tai paremminkin sen kanssa, että mitä sitten tapahtuu? Mutta äitiyteen en ole kuitenkaan hukkunut. Enkä halua hukkua.

Haluan nauttia näistä aamuista pienten lasten kanssa ja olla heidän elämässään läsnä. Tarttumassa kädestä kiinni ja siivoamassa jäljet, kuulemassa naurun ja itkun ja löytämässä syyt niiden takaa. Nähdä ne uudet taidot ja iloita niistä. Opettaa ja oppia. Haluan joka päivä rakastaa niin, että sydän meinaa räjähtää. Mutta jos olet liian pitkään sysännyt omat tarpeeni, oman aikani, oman intohimoni ja omat unelmani syrjään, minä väsyn. Enkä enää nauti tästä lapsiarjesta, se tuntuu loputtomalta ja raskaalta. Siksi otan aikaa itselleni, unelmieni tavoittelulle ja haaveilulle. Ja silloin ulkoistan lapset ja äitiyden, ja kysyn itseltäni, että mitä Minä haluan elämältäni tämän lisäksi? 

Äitiys muuttaa koko identiteettiä. Se on selvää. Äidiksi ei todellakaan synnytä vaan siinä kasvetaan lapsen mukana. Matka itsensä huomioimisen sekä lasten huomioimisen välillä etenkin pikkulapsiaikana on vaikea, mutta kaunis matka. Koska elämä opettaa. 

Kaikki oma on koko ajan jo sinussa. Kaikki se mitä olet on sinussa ja kaikki se miksi haluat tulla odottaa sinua jo tulevaisuudessa. Koska loppupelissä, tämä on sun elämä, ei lastesi elämä. 

Muista olla lempeä itsellesi.

Mindfulness lapsille - kolme tapaa lapsen tietoisuus- ja tunnetaitojen tukemiseen

perjantai 7. elokuuta 2020

Mindfulness, eli tietoinen läsnäolo, on mielestäni hyvä yrittää tuoda osaksi jo pienemmänkin lapsen elämää. Kuten muidenkin taitojen, esimerkiksi pyöräilemisen tai laskemisen, myös läsnäolon taidon opettaminen lapselle on mahdollista. Lapsi on kuitenkin lapsi - hän ei pysty, eikä hänen tarvitse pystyä järkeilemään kiukunpuuskia tai itkunpuuskia, mutta on tärkeää opetella jo lapsena sekä läsnäolo- että tunnetaitoja.

Minkä ikäiselle lapselle voi opettaa tunnetaitoja tai tietoista läsnäoloa? 


Me aloitettiin hyödyntämään mindfulnessia esikoisemme kanssa noin kaksi vuotta sitten, eli silloin, kun hän oli about 3,5-vuotias. Hän on pienestä asti ollut vilkas ja eläväinen lapsi, ja pienempänä "ongelmana" olivat jatkuvat raivokohtaukset, sekä vaikeus rauhoittua esimerkiksi tekemään tehtäviä tai mennä nukkumaan. Hän puhui ja puhui (ja puhuu kyllä edelleenkin) jatkuvasti, ja tuntui välillä olevan aivan ylikierroksilla. Onneksi tajusin tutustua lasten kanssa toteutettavaan mindfulnessiin, nimittäin se on auttanut meitä mielettömästi. 

Vanhempi tuntee lapsensa ja tietää, minkä ikäisenä harjoittelun voi aloittaa. Jokainen vanhempi tekee sitä kuitenkin ehkä huomaamattaan jo lapsen ollessa vauva; voi mikä hymy, oletko niin iloinen pieni vauva? Voi harmittaako sinua nyt tämä vaatteiden pukeminen? Sinua nyt vähän suututtaa jokin, taidat pitää siitä lelusta ja niin edelleen... Pienen lapsen kanssa voi aloittaa käymällä läpi perustunteita, kuten ilo ja suru. Kun ikää tulee lisää, voidaan puhua myös esimerkiksi väsymyksestä, kateudesta, ihastuksesta, mistä vaan. 

Ennen kaikkea näiden mindfulness-taitojen opetteleminen on auttanut lasta keskittymään, rauhoittumaan, kuulostelemaan omaa kehoaan ja tunnistamaan tunteitaan. Yleisesti mindfulnessin sanotaan lisäävän myös luovuutta, itsevarmuutta ja itsetietoisuutta. Turhat raivarit vähentyivät heti, kun opettelimme molemmat, kuinka niistä selvitään. Yhdessä opettelemisella tarkoitan sitä, että minä opettelin tapoja tukemaan Nooaa raivarin yllättäessä ja Nooa opetteli kertomaan, miltä hänestä tuntuu. Ja siihen auttaa tietoisuuden harjoittaminen. 


Kuinka lapselle voi opettaa mindfulnessia? 


Haluan vinkata nyt kolme keinoa hyödyntää mindfulnessia lapsen kasvatuksessa. Nämä tavat ovat niitä, jotka ovat hyödyn lisäksi myös olleet lapselle mielekkäitä ja kuin leikkiä. Koska tärkeintä on tehdä läsnäolotaitojen opettelusta mieleistä. Huomaathan, että kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan seuraavat tuotteet ovat ihan itse ostettuja. 

Lasten voimakortit ja eläinjoogakortit


Nämä ovat suunnilleen parhaat hankinnat Nooalle, joihin olen itse rahaa upottanut. Ainakin tässä kategoriassa. Ainakin meillä nämä kortit ovat menneet hyvin pitkälle peleistä.


Lasten voimakortit auttavat lasta tunnistamaan omat vahvuutensa, harjoittamaan tunnetaitojaan sekä opettelemaan keinoja hiljentymiseen ja rauhoittumiseen. Kortit sisältävät eri teemoja (itsetunto, itsemyötätunto, lepo, vahva keho, tunteet, hassuttelu ja unelmat) kysymyksineen ja tehtävineen, joita lapsi voi tehdä yksin tai yhdessä vanhemman kanssa.

Me ollaan tehty niin, että ollaan kumpikin nostettu kortit, ja tehty niiden sisältämä tehtävä. Yleensä Nooa haluaa tehdä molemmat tehtävät, mikä sopii vallan hyvin. 

Kortit ovat siinä mielessä loistavat, että niiden myötä esikoisemme on oikeasti oppinut rauhoittumaan ja hengittelemään. Tehtävät ovat myös hauskoja ja itsetuntoa buustaavia, joten ne ovat mieleisiä. Ja menevät meillä ihan leikistä!


Lasten joogakorteissa on aina jokin eläin, joka tekee asanan, eli jooga-asennon. Kortin toisella puolella on ohjeet asennon tekemiseen.

Meillä sekä äiti, että poika rakastavat joogaa. Tämä on siis kiva yhteinen harrastus, joista on useita hyötyjä. Jooga lisää välittömästi rentoutumisen sekä rauhallisuuden tunnetta. Sen lisäksi se vähentää pahantuulisuutta ja lieventää vihaa. Joogan on tutkittu lisäävän myös avuliaisuutta ja lisäävän keskittymiskykyä. (Keränen 2013.)


Näillä korteilla toimiessa olemme tehneet niin, että lapsi valitsee määrän X mieleisiä kortteja, ja sitten ne tehdään vuoronperään. Usein olemme laittaneet isän lukemaan tehtävänantoa, ja sitten yhdessä tehneet, mutta hyvin tässä pärjää myös yhden lukutaitoisen voimin. 

Lapsen kanssa joogaaminen on tietysti hieman nopeatempoisempaa kuin normaalissa joogassa. Asentoja lähdetään helposti suorittamaan nopeasti, mutta pienellä toppuuttelulla tahtia saadaan kyllä hidastumaan. 

Lapsille suunnatut meditaatiot


Näitä löytyy, uskokaa tai älkää. Kannattaa katsoa videoita Youtubesta, Soundcloudista sekä suosittelen ihan kaikille meditoinnista kiinnostuneille appia nimeltään Insight timer. Sieltä löytyy myös ainakin muutama lapsille tehty meditaatio. 

Meditaatioharjoituksilla on lukuisia hyötyjä. Se hoivaa parasympaattista hermostoa, vähentää stressiä, lisää vasemman etulohkon aktiivisuutta, vähentää ahdistusta ja parantaa immuunijärjestelmää. (Virolainen 2016.) Lapsille suunnatuissa meditaatioissa yleensä harjoitellaan rauhoittumista tai syvään hengittämistä, mutta esimerkiksi mielikuvamatkoja salaisiin maihin löytyy myös. 

Meditaatiot on hyvä tehdä juuri ennen nukkumaan menoa tai silloin kun halutaan rauhoittaa meininkiä. Vaikka poikamme on energinen, hänessä näkyy outo tyyneys vielä pitkän aikaa ohjatun meditaation jälkeen. 


Lapsen ikää mukaillen kannattaa miettiä, että minkä pituisen ohjatun meditaation lapsi jaksaa kuunnella ilman hätiköintiä. Tosin lapsia on välillä vaikea ennustaa ja sekoilu tai pööpöily voi alkaa todellakin milloin tahansa, mutta suosittelen aloittamaan lyhyestä ohjauksesta

Meditaation hyödyt ovat parhaimmat kun sitä harjoitetaan säännöllisesti. Näin kolmen lapsen äitinä kuitenkin kommentoin, että mielestäni lapselle on tärkeintä opettaa miten. Lapsi oppii yksittäisten positiivisten kokemusten kautta, että hei, tämähän on mukavaa. Nämä epäsäännöllisesti tehdyt harjoitteet muistuvat mieleen mukavina kokemuksina, ja varmasti jättävät jonkin muistijäljen mieleen niihin hetkiin, kun lapsi on isompi ja etsii itselleen rauhoittumiskeinoa. Ja itse pidän sitä tärkeimpänä, kun kyse on lapsesta. 

Lasten meditaatiovideoita löytyy ihan suomeksi hakusanoilla "lasten meditaatio" ja "lasten mindfulness". 

Paras tapa opettaa lapselle läsnäoloa ja tunteiden käsittelyä on keskustelu ja esimerkin näyttäminen



On tärkeää keskustella lasten kanssa kaikista tunteista mitä hän kokee. Niin hän on perillä siitä, että mikä hänelle tuo onnen, miksi ja miltä se tuntuu. Tai vastineeksi, että mitkä asiat tuntuvat kurjalta, miksi ja miltä ne tunteet taas kehossa tuntuvat. Mikään tunne ei ole niin tavallinen, etteikö siitä olisi joskus hyvä käydä keskustelua lapsen kanssa. Tylsyys? Ihan mahtava aihe. Miksi on tylsää? Miltä se tuntuu kehossa? Tai onnellisuus. Miltä onni tuntuu? Missä kohtaa se tuntuu? Hymyilyttääkö se, tuntuuko sydämessä lämpö? Myös vihantunne on tärkeä tunne keskusteltavaksi. 

Omalla esimerkilläsi näytät lapselle, kuinka elämä ja arki tulee kohdata. Muista siis itsekin välillä hengittää ja rentoutua, sekä näyttää, että itsensä huomioiminen on ensiarvoisen tärkeää. Muista kertoa lapselle miksi hermostuit tai miksi olet surullinen, lapsen ikätason huomioiden. Muista näyttää rakkautta toisille ja muista näyttää ja opettaa, kuinka voit rakastaa itseäsi. 


Haluan kuitenkin nostaa kaikkeen edellä mainittuun liittyen yhden tärkeän näkökulman esiin. Itse äitinä huomaan, että minun on toisinaan äärettömän vaikea vastaanottaa esimerkiksi lapseni vihantunteita. Lähden helposti haastamaan tai vähättelemään toisen tunnepurkauksia. Vaikka teen henkistä työtä ja itsetutkiskelua itseni kanssa päivittäin, aina tunteiden hallinta ja etenkin toisen tunteiden ymmärtäminen ei ole helppoa. Siitä ei kannata ottaa paineita, olemme kuitenkin vain ihmisiä. Me kaikki elämme tätä elämää harjoitellaksemme oikeastaan sitä, miten elää. Asia on kuitenkin hyvä tiedostaa, koska tiedostamalla pystyt vaikuttamaan asioihin ja tapoihin. 

Mitä enemmän lapsi saa tukea tunnetaitoihinsa sekä tietoiseen läsnäoloon, sitä paremmin hän omaksuu ne taidot itselleen. Minä koen, että tehtäväni vanhempana on antaa lapselleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat pärjätä elämässään niillä voimavaroilla, joita hän löytää itsestään. Siksi me harjoittelemme. Ja voin lämpimästi suositella sitä muillekin, niin isojen kuin pienten lasten vanhemmille. 💛


Lähteet:

Keränen, Katja. JOOGAN ASANAHARJOITUSTEN VÄLITTÖMÄT 
VAIKUTUKSET AUTONOMISEN HERMOSTON 
TOIMINTAAN JA PSYYKKISIIN Tekijöihin. Itä-Suomen yliopisto. 2013.

Virolainen, I & H. Meditaation terveyshyödyt 2016. https://viisaselama.fi/blogit/meditaation-terveyshyodyt-3/. Viitattu 6.8.2020.

Miksi identtisillä kaksosilla on erilaiset persoonallisuudet?

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Meidän kaksospojat täyttivät juuri kolme kuukautta. Heistä on alkanut kuoriutua entistä enemmän uusia puolia. Vielä hyvin lyhyen yhdessäolomme aikana olen huomannut, että lapsillamme on aivan erilaiset persoonat. Ja se jotenkin ihmetyttää, ovathan vauvamme - nimenomaan vielä vauvat - identtisiä. Miten identtisillä kaksosilla voi olla niin erilaiset persoonat jo vauvoina? 

Niinpä olen käyttänyt pari iltaa lukien kaksostutkimuksista sekä yrittänyt löytää tutkimustuloksia etenkin identtisten kaksosten eroista. En tiedä käytänkö aivan surkeita hakusanoja, mutta en löydä juuri mitään tietoa identtisten kaksosten eroista näin vastasyntyneinä. Paitsi tietty sen, että vaikka DNA onkin sama, eivät he silti ole identtisesti saman näköisiä. Että siinäpä yllätyksellisyyttä tosiaan

Kaksostutkimukset ovat vuosien saatossa osoittaneet, että identtisten kaksosten perimä aiheuttaa kaksosparille alttiuden esimerkiksi samoille sairauksille. Sen lisäksi kaksosilla on usein lähes sama älykkyysosamäärä ja hieman alhaisempi, kun keskiverto "yksösellä". Persoonallisuudesta kommentoidaan sen verran, että identtisten kaksosten persoonaa ohjaavat ympäristö ja elinolosuhteet.

Päädyin lukemaan kuitenkin lisäksi myös vauvan persoonallisuuteen vaikuttavista tekijöistä, ja luin, että kohtuaikana koetut asiat voivat vaikuttaa lapsen persoonallisuuteen. Ja tämä jotenkin sai mut ajattelemaan, että ainakin meidän vauvojen kohdalla se voisi hyvinkin käydä järkeen. Vaikka he olivat kohdussa alusta asti yhdessä kasvamassa, oli heidän voinnissaan eroja kohtuaikana. 

Vasemmalla Oscar, oikealla Olavi 

Mitä eroa on identtisillä ja ei-identtisillä kaksosilla? 


Kaksosisia on olemassa siis sekä identtisiä että epäidenttisiä. Epäidenttiset kaksoset saavat alkunsa kahdesta eri munasolusta, jotka hedelmöittyvät. Siksi puhutaan erimunaisista kaksosista, ja heillä on eri geenit. Näin voi syntyä tyttöpareja, poikapareja sekä tyttö-poika-pareja. Epäidenttisistä kaksosista käytetään myös nimitystä di-di, ja virallinen lääketieteellinen nimi näille kaksosille on dikoriaaliset diamniaaliset kaksoset. Heillä on omat istukat ja omat vesi- ja suonikalvot, joiden sisällä he kasvavat. Joskus didi-kaksoset paljastuvatkin identtisiksi kaksosiksi, jolloin heillä on epäidenttisten kaksosten tavoin sekä omat istukat, että omat kalvot, mutta tämä on harvinaisempaa. 

Identtisiä kaksosia on kahdenlaisia; mo-di (monokoriaaliset diamniaaliset) sekä mo-mo (monokoriaaliset monoamniaalinen) kaksoset. Meidän pojat ovat mo-di-kaksosisia. Sekä mo-dit että mo-mot ovat saaneet alkunsa yhdestä munasolusta, joka on jakautunut. Riippuen jakautumisen ajankohdasta, vauvat saavat joko yhteiset suoni- ja vesikalvot tai molemmat omansa. Useimmiten identtisillä on yhteinen istukka, mikä voi aiheuttaa esimerkiksi istukan välittämän ravinnon epätasaista jakautumista. Identtisillä kaksosilla on samat geenit.

Yhteinen kohtuaika ei takaa samanlaisia kasvuolosuhteita 


Meidän poikien tilanne lähes koko raskauden ajan oli sellainen, että A-vauva kasvoi isompana kuin B-vauva. A-vauva oli alusta asti liikkeissään aktiivisempi, ja B-vauva liikkui kyllä, mutta ei niin paljoa. Joskus B-vauva sai aktiivisia spurttihetkiä, mutta hän oli se huomattavasti rauhallisempi kaksonen. 

Loppuraskauden ajan A istui kohdussa perätilassa ja B makasi milloin hänen "päällään" ja milloin kylkikaaressa raivotarjonnassa. Muutama päivä ennen poikien syntymää lakkasin tuntemasta B-vauvan liikkeitä, ja silloin ultrassa selvisikin, että napanuoran virtaukset ovat heikentyneet. Minulla alkoi myös pahentua raskausmyrkytyksen oireet, ja kokemukseni raskausmyrkytyksestä voitkin lukea täältä.

Kun pojat syntyivät, he voivat todella hienosti raskausviikkoihin nähden eivätkä tarvinneet hengitystukea ja jaksoivat syödä ruokansa hienosti. He syntyivät kiireellisellä sektiolla minuutin ikäerolla, A tietysti minuutin vanhempana. A painoi 300 grammaa enemmän kuin B, ja oli 3cm pidempi. Mutta heti syntymästä alkaen heidän vointinsa oli tismalleen sama. He molemmat saivat täydet apgar-pisteet.

Nyt kun pojat ovat jo hieman kasvaneet (ai hieman, he ovat jo yli kuuden kilon jössiköitä!) on heissä paljonkin eroa havaittavissa.



A-vauva Oscar on suurisilmäinen hymypoika. Hän ihmettelee kaikkea, ja kasvojen lisäksi rakastaa tuijottaa erilaisia värejä, kattoa ja verhoja. Oscar oppi ensimmäisenä jokeltamaan ja hymyilemään muille. Hän aloittaa aamunsa aina tyytyväisesti juttelemalla. Joidenkin mielestä Oscar vierastaa muita, ja tutut kasvot saavat hänet rauhoittumaan. Kun hän suuttuu, hän räjähtää kovaan itkuun ilman minkäänlaista ennakointia, ja lohduttelussa menee aikansa.

Jos Oscarin jättää hetkeksi esimerkiksi leikkimatolle, hän viihtyy siinä tasan niin kauan, että näkee jonkun toisen ihmisen olevan vieressä. Mutta ai että jos hän jää yksin. Silloin alkaa nopeasti huutelu, että hei, miks te mut tänne jätitte?! Ja jonkun on parasta kipittää kiireen vilkkaa vauvan luo, tai kohta koko talo tärisee karjumisesta.

Oscar nukahtaa aina helposti, ja nukkuu hyvin heräilemättä kovin montaa kertaa yön aikana. 

B-vauva Olavi on sen sijaan aina ollut rauhallisempi luonteeltaan. Hän ei menetä hermojaan heti, vaan sen sijaan hän saattaa viihtyä useamman minuutin itsensä kanssa esimerkiksi sohvalla, sitterissä tai leikkimatolla. Hän on paljon enemmän tyytyväinen sivustaseuraaja kuin kaksoisveljensä. 

Olavi katsoo lähes aina silmiin. Hän seuraa mielellään muiden ilmeitä. Hän on melkoinen tuppisuu siihen asti, että on saanut ensiksi tarpeeksi tutkailla tilannetta. Mutta sitten kun hän on katsellut ensin tarpeeksi kauan, hän alkaa hymyilemään ja jokeltamaan. Sanotaanko, että lämpeneminen vie aikansa.

Hän on paljon herkempi ulkomaailmalle, ja jos päivässä tapahtuu jotain jännittävää, esimerkiksi meille tulee vieraita, menee Olavilla rytmi ihan sekaisin. Illalla nukuttaminen vie ikuisuuden, eikä tyyppi meinaa nukkua millään. Hän havahtuu paljon helpommin hereille kuin Oscar. 


Onko kohtuelämällä vaikutusta kaksosten persoonallisuuden muodostumiseen? 


Voisiko siis raskaus ja vauvojen vointi kohdussa vaikuttaa persoonaan? Teoriana ihan varteenotettava. Ja nyt kun mietin, niin kohdun olot ovat tosiaankin voineet vaikuttaa persoonallisuksiin ainakin meillä. Onhan Olavi selkeästi "vähempään tyytyvä", ja hän joutui tottumaan näihin oloihin jo kohdussa. Oscar sen sijaan on saanut nauttia olostaan aina, on liikkunut kohdussa enemmän ja aina voinut hyvin. Ja ehkä siksi hän on myös tavallaan vaativampi... ehkä?

Lisää aiheesta kannattaa lukea googlettamalla esimerkiksi hakusanoja womb personality, mikäli haluat tietää aiheesta syvempää faktaa. Sieltä mäkin löysin muutamia tutkimuksia. 

Ei sitä lasta tarvitse aina ikävöidä

torstai 16. heinäkuuta 2020

Mä olen lähtenyt "lapsivapaalle" ensimmäisen kerran puolisoni kanssa silloin, kun esikoinen oli ehkä kahden kuukauden ikäinen. Lähdettiin leffaan ja syömään, ja vauva oli muutaman tunnin mummolassa hoidossa. Kaikki meni hyvin. Siitä alkaen vauva oli mun äidin luona hoidossa ainakin kerran parissa viikossa. Taisi ehkä olla jopa jo ennen sitä. Oli ihanaa, kun äiti otti lapsenlastaan hoitoon säännöllisesti. Ihan myös senkin takia, että sain tehtyä lukion opinnot loppuun.

Luin muutama päivä sitten sen sortin Instagram-päivityksen, että mun aivot ovat prosessoineet sen postauksen sanomaa siitä lähtien, kun se pamahti mun etusivulle. Emma Lahdensuu julkaisi feedissään kuvan, joka sai mut todellakin ajattelemaan. Ja vähän nauramaan, koska niin totta. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

✨Minä etsimässä omaa aikaa✨ "Olipa ihana yö ihan omassa seurassa, mutta tuli kyllä kauhea ikävä lapsia ja vähän väliä sitä mietti kuinka niillä oikein kotona sujuu." Aika usein vanhemman omasta ajasta keskusteltaessa joku kertoo viikonlopustaan suunnilleen yllämainitulla tavalla. Oon useammin kuin kerran miettinyt sitä, mikä mussa on vikana kun mulla menee suunnilleen puol tuntia siihen, etten edes muista että mulla on lapsia 🤷‍♀️ Muutama päivä sitten mä keskustelin asiasta taas ja tällä kertaa jotenkin kirkastui, ettei mussa ole mitään vikaa koskaan ollutkaan. Tajusin, että: 🔹Mun on ollut hyvin helppoa jättää lapset hoitoon, koska oon aina ollut sinut sen valinnan kanssa. 🔹Kun me ollaan lähdetty jonnekin ja lapset on jääneet hoitoon niin hoitajat on olleet sellaisia, joille oon pystynyt luottamaan omat lapseni = ei ole jäänyt huolehdittavaa. Usein tuntuu siltä, että lasten saannin jälkeen omaa aikaa tulisi perustella jotenkin: hei mä oon täällä kirjastossa yksin, mutta ehdottomasti kamala ikävä on kotiin ja kyllä hurjasti rakastan lapsiani tästä omasta ajastani huolimatta. Kolme muistutusta ensi kertaa helpottamaan: ❗Sun ei tarvitse perustella oman ajan tarvettasi muille kuin saman katon alla asuville ja niillekin vain käytännön järjestelyiden vuoksi. ❗Lasten rakastaminen ja hengailu ilman lapsia ei korreloi keskenään mitenkään. ❗Ei tarvitse olla ikävä kotiin. Oon itseasiassa aika varma siitä, että kirjaston hiljaisuusvaatimusta on etunenässä ollut vaatimassa laumallinen kotiäitejä, jotka vasta rauhan menetettyään on ymmärtäneet sen arvon. Tällä Lapin reissulla me ollaan tehty Jussin kanssa yhdessä tosi paljon kaikkea hauskaa. Käyty melomassa, vaeltamassa ja ajelemassa mönkijällä. Siinä on aika pienellä vaivalla huomannut olevansa parempi ihminen ja vanhempi. Tätä pitäisi jatkaa myös kotona ja uskon, että se olisi joka ikisen lastenhoitotunnin arvoista. Jää ehkä vähemmälle kuin mitä haluaisin, mutta lähinnä siksi ettei kukkaro kestä todellista tarvetta 😂⁣ Ootko sä koskaan saanut arvostelua siitä, että oot halunnut olla yksin tai kahdestaan puolison kanssa vaikka lapset olisi olleet hyvissä ja turvallisissa käsissä jonkun muun hoidossa sen ajan?

Henkilön Emma - äiti & minimalisti (@emmalahdensuu) jakama julkaisu

Mä olen oikeasti se ihminen, joka omiin menoihinsa lähtiessään on 95% ajasta ajattelematta lapsiaan. Tai siis mun lapset ei pyöri mun mielessä juuri ollenkaan silloin, kun olen ilman heitä. Miksi? Varmaan siksi, että missä ikinä lapseni ovatkaan tiedän heidän olevan yhtä turvassa kuin minun kanssani. Ja ehkä myös siksi, että mä olen muutakin kuin äiti. Mä olen myös minä, puoliso, ystävä, tytär ja työkaveri. Ja paljon enemmän. Ehkä siksi, että mä rakastan omaa aikaa, ja tarvitsen sitä paljon.

Mutta ai että. Nyt päästään siihen, miksi Emman postaus meni vähän ihon alle.

Siitä huolimatta, että olen omaa aikaa rakastava, itsenäinen henkilö, mä selittelen mun poissaoloja. Ja mä tajusin sen vasta nyt! Kuinka monta kertaa mä olenkaan sanonut suunnilleen "oli kyllä tosi kiva reissu, mutta tuli kyllä hirvee ikävä lapsia ja mietin miten ne siellä kotona/mummolla pärjäilee". Hah-hah. Todellisuudessa ikävää ei ollut lähimaillakaan. Eikä epäilystäkään siitä, etteivätkö he pärjäisi. Ei etenkään silloin, jos kyseessä on ollut yhden päivän/illan/yön poissaolo.

Miksi mä silti joka kerta sanon niin? Siis selittelen mun poissaoloja ja sanon, että oli kivaa MUTTA olihan mulla TIETYSTI ikävä.  

Ketä edes kiinnostaa oliko mulla ikävä vai ei? Ei ketään. Ei mua henkilökohtaisesti ainakaan kiinnosta ikävöikö joku lastaan sillon, kun hän on tekemässä omia juttujaan.  Mitä enemmän tätä miettii, niin sitä naurettavammalta se kuulostaa.

Mä oon tosi onnellinen siitä, että ainakin minulle äitiys on avautunut ihan uusin silmin viimeisen kuuden vuoden aikana. Myönnän joskus ajatelleeni, että äidin tulisi jotenkin olla hillitty ja elää täysillä sitä äidin roolia silloinkin, kun ei ole lasten kanssa. Että äidin tulee esimerkiksi baarissa käyttäytyä, varoa vähän sanojaan ja ulosantiaan. Nimenomaan huokua sitä, että hänellä on lapsia ja ainakin ottaa se asia esiin, jos se meinaa unohtua. Ilmaista ikävää silloin kun on poissa kotoa, katsoa vähän miten pukeutuu ja näin pois päin.

Onneksi voin sanoa kasvaneeni tuon asenteen yli. Ehkä fossiilinen näkökantani oli vain seurausta siitä, millaisen äidinmallin minä olen saanut. Koska se mielikuva oli omasta äidistäni ollut jo lapsesta saakka; että äiti on aina äiti ilman mitään muuta osaa identiteetistä. Enhän mä lapsena osannut nähdä muuta, ja tuo ajatus on iskostettu mun alitajuntaan. Hassu ajatus, mutta varmasti aika todenmukainen. Ainakin luulen niin.

Nykyään olen hyvin pitkälle eri mieltä; "äiti" voi olla mitä vaan. Ihan minkälainen vaan. Tehdä ihan mitä vaan silloin kun lapset eivät ole paikalla. Ryypätä, tanssia pöydällä, pitää sellaisia vaatteita kun haluaa, värjätä hiuksensa sellaiseksi kuin haluaa, lähteä viikoksi etelänmatkalle ja jättää perheensä Suomeen, elää omaa elämäänsä ja tehdä niitä juttuja yksin, joita haluaa tehdä. Koska ei äitiys ole mikään taso, joka edellyttää tiettyjä asioita ja tiettyä käyttäytymismallia.

Siksi yritänkin aina nousta vastarintaan, kun huomaan jotain epäkohtia siinä, millaista kuvaa esimerkiksi itse haluan välittää äitinä olemisesta. Ja viimeinen asia mitä haluan välittää, on se, että olisin jotenkin niin 10000% äiti, että lasten jättäminen turvallisen ja tutun aikuisen hoiviin muutamiksi tunneiksi olisi teko, jonka pitää nostattaa ikävää, huolta ja olla jotenkin perusteltavissa.

Ja em. Instagram-postauksen inspiroimana mä päätin, että nyt loppuu tää turhanpäiväinen selittely.

Ensikerralla kun lähden johonkin, mä en perustele sitä siirtoani kenellekkään. Enkä kevennä poissaoloani näillä "no oli kyllä ikävä lapsia" - kommenteilla, ellei näin oikeasti ole. Ja aika harvoin on, etenkään näillä pienillä poissaoloilla. 

Ja herranjestas, se on ihan normaalia. Ei mikään vanhemmuuden mittari.

Ehkä jopa sanon, että hei, tekipä hyvää olla ilman lapsia eikä kerennyt edes ikävä tulla. Oikeastaan olisin voinut viipyä pidempäänkin. Enskerralla otan vielä pari lisätuntia ja nautin omasta ajasta niin, että oksat pois.

Ja lasi viiniä. Tai pullo. Pari hyvää ystävää tai ihan oma hiljaisuus. Eikä ajatustakaan kotiin tai lasten suuntaan.

Because mom needs that. 

Minun traumani oli tulla äidiksi - ja niin oli myös minun onneni

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sanotaan, että asioista on helpompi puhua, kun ne on ensin käsitelty. Kun tilannetta osaa tarkastella objektiivisemmin ja uusin silmin. Olen samaa mieltä, eikä enää näistä asioista puhuminen satu. Se ei hävetä. Se ei tunnu kiusalliselta. Se kokemus on osa minua ja isoin kasvunpaikkani. Enkä vaihtaisi mitään pois. 

Mutta sitä se tekee. Tiedän, miltä tuntuu, kun epäröi omaa äitiyttään ja valintojaan. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivoisi kaiken menevän pois. Kun toivoisi lapsen katoavan, ja seuraavassa hetkessä kokee siitä syyllisyyttä ja häpeää. Se riepottelee. Ja repii sydäntä. 

Ja tämä ei ole uhriutumistarina. Tämä on tarina voimaantumisesta. Olkoon tämä postaus äänenä niille, ketkä tuntevat tai ovat tunteneet samoin. I see you. 🖤 Ette ole yksin. 

Ja se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. Jos ei nyt, niin ennemmin kuin uskotkaan. Mä lupaan. 

----

Minusta tuli äiti 18-vuotiaana. Minusta tuli äiti terveydenhoitajan vastaanoton vessassa, kun raskaustesti näytti plussaa. Minusta tuli äiti, kun olin tekemässä lukion viimeistä vuotta, ja minusta tuli äiti vahingossa.

Kun kuulin, itkin. Vaikka olin jo arvannut sen, itkin silti. Tuntuu, että itkin niiden viikkojen edestä jolloin olin jo arvannut, mutta en halunnut myöntää. Ei minusta pitänyt tulla äitiä - jos koskaan piti. En minä tiennyt halusinko lapsia. Sen tiesin, että en suunnitellut niitä tähän aikaan elämääni. 

Minusta tuli äiti silloin, kun vähiten sitä odotin. Olin suunnitellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön tai reissaamaan lukion jälkeen, mutta elämäni suunta meni uusiksi. 

Aina välillä sydämeni löi innostuksesta ja onnesta, mutta usein jännityksestä, pelosta ja häpeästä.

Jossain vaiheessa olin päässyt jo sujuksi raskauteni kanssa ja uskalsin kokea pientä onnea. Mielikuvissani poika olisi vaalea ja tempperamenttinen kuten äitinsä. Ehkä perisi isänsä karismaattisuuden ja huumorintajun. Silti välttelin äitiysvaatteiden ostamista ja hipelöin vauvanvaatteita kirpparilla mitään kuitenkaan ostamatta. Vauva tuntui kaukaiselta, vaikka se oli koko ajan minussa. Minun lähelläni. Suhteeni lapseen oli lämmin, mutta epäileväinen.

Muistan ajatelleeni, että elämä päättyy ennen kuin hän syntyy. En tiedä miksi ajattelin niin. 


Kai jotenkin tiesin. Jossain vaiheessa raskausviikon 30 tienoilla minulla todettiin raskausmyrkytys. Lähdin oitis sairaalaan - ensin sain olla Hyvinkäällä, mutta sitten minut kiidätettiin ambulanssilla Helsinkiin. 

Olin varma, että kuolen. Elämä ei tuntunut tippaakaan omalta. Vuosi sitten sekoilimme lukiobileissä porukalla, juoksimme poliisiautoa pakoon ja minä unelmoin vapaasta elämästä, jossa olen vain minä, minun kitarani ja minun muistioni ja kynäni.

Ja nyt olen sairaalassa ja tunnen oloni kahlituksi. Tunnen oloni epäreiluksi ja hylätyksi. Ja tunnen häpeää ajatuksistani, joten esitän. Esitän, että elämä jatkuu. Mutta se ei jatkunut. Se ei vain loppunut. 

Kuukauteen en puhunut kenellekkään muille, kuin muutamalle kätilölle, vaihtuville lääkäreille, joiden nimiä en tiennyt, perheelleni sekä muutamille ystävilleni. Ainiin, sekä huonekaverilleni, joka puhui keskellä yötä puhelimessa jollakin eksoottisella kielellä, ja aamuisin sanoi minulle suuri, leveä hymy kasvoillaan "hyvää huomenta". Mutta enimmäkseen olin hiljaisuudessa.

Ja miten paljon rakastan hiljaisuutta, olisin antanut toisen käteni siitä, että joku olisi purkanut ajatukseni. Halannut. Antanut minun vain itkeä tuntitolkulla ja kastella hänen paitansa kyynelilläni. Että joku olisi ollut kanssani kun laulan osaston yhteisessä suihkutilassa syntymättömälle lapselleni ja pyydän anteeksi ajatuksista, joita ajattelen. 


Minusta tuli äiti yhtenä kauniina lumisena marraskuisena aamuna. Poikamme syntyi ennenaikaisesti raskausviikolla 34+1 raskausmyrkytyksen pahenemisen vuoksi. Minusta tuli äiti hetkenä, jolloin näin poikani kahden sekunnin ajan ja kuulin hänen pienen äänensä. Ja seuraavat 12 tuntia minä nukuin. 

En juurikaan muista mitään sitä ajalta, kun olin sairaalassa synnytyksen jälkeen. Paitsi sen, että yksinolo osastolla päättyi. Samassa huoneessa kanssani oleva nainen itki koko ajan, koska hänen vauvansa oli joutunut teholle. Kuuntelin häntä, mutta en osannut vastata.

Tunsin syyllisyyttä, kun minä en itkenyt. Olisiko minun pitänyt itkeä? Itkevätkö kunnon äidit? 


Osa minusta oli pirstaloitunut Naistenklinikan lattialle, ja sieltä pois pääseminen teki hyvää. Kun vauvamme jatkoi vielä kasvua Hyvinkäällä lastenosastolla, tunsin, että ehkä minä olenkin hyvä äiti. Ehkä osaankin tämän. Ainakin vauvan hoito kävi kuin luonnostaan, vaikka en koskaan aiemmin ollut vauvoja pidellyt. Saatikka keskosia. Vauvamme sängyn päällä roikkui oranssi kirahvi, joka piti kaunista, helähtelevää ääntä aina sitä liikuttaessa. Se kiinnitti aina poikamme huomion, joten soitin sitä, ja katsoin häntä. Tunsin hänet omakseni, mutta en tuntenut vielä itseäni äidiksi. Oli vaikeaa sopeutua. 

Kotiutuessamme aloitin roolileikin, jonka nimi on "ei hei mitään, mulla menee tosi hyvin!". Vauvalta ei saanut puuttua mitään enkä minä saanut kokea mitään negatiivista - saatikka ottaa niitä tunteita puheiksi. Pelkäsin, että vauva viedään, jos kerron, että olen odotuksesta ja syntymästä edelleen "selviytymistilassa". Neuvolassa tehtyyn masennustestiin valehtelin vastauksiani - enhän mä voi olla masentunut. Nyt mun on näytettävä, että mä pystyn tähän. 

Vauvasta kasvoi aina isompi ja isompi. Hän oli todellinen hymypoika, aktiivinen, nauravainen ja elämäniloinen. Ja kuten arvelin, niin myös hyvin temperamenttinen ja vaalea. Minä olin väsynyt. Koin vauva-arjen rankaksi ja loputtomaksi suoriutumistaisteluksi, enkä ymmärtänyt niitä äitejä, jotka lasten nukkuessa katsoivat heistä kuvia puhelimestaan. Kun vauva nukkui, minä hengitin. Ja jos vauva heräsi kesken unien liian aikaisin, sisälläni kiehui. Olin niin väsynyt. Ihan sairaan väsynyt vaikka olisin nukkunut 12 tuntia putkeen. 

Samaan aikaan kuitenkin nautin hetkistä ja retkistä, joita teimme lapsen kanssa. Kävimme paljon kirpputoreilla, vaunulenkeillä sekä rakastin vierailla - yhden ainoan - lähes saman ikäisen äidin luona, jolla oli saman ikäinen vauva kuin minulla. Hän oli paras vertaustukeni. Hän ymmärsi tunteeni ja antoi minun sanoa suoraan, jos minua turhauttaa, vituttaa tai väsyttää. Makasimme molemmat hänen sohvallaan ja kuuntelimme nauraen poikien (villiä) menoa. Hän auttoi minua avaamaan solmuja päästäni, joita raskausaika ja häpeä olivat tehneet. Oikeastaan hän oli pelastukseni (kiitos tästä edelleen H, sä tiedät🖤). 

Kun poikamme täytti vuoden, minä itkin. Kuin suuri taakka olisi murtunut harteiltani. Minä onnistuin - tässä me olemme, yhtenä perheenä. Edelleen. Vaikka kaikki merkit näyttivät toisin.


Silloin tajusin, että en ollutkaan ikinä huono äiti. Olin elänyt ajatuksessa, että olen huono äiti lapselleni, koska jouduin kyseenalaistamaan pärjäämistäni, alkuun myös kiintymystäni, sekä koin mieletöntä huonommuuden tunnetta toisten äitien puolelta. 

Miksi? Koska vauvaryhmään jaettujen kuvien ja kirjoitusten perusteella heillä näytti menevän niin paljon paremmin. Heidän lapsillaan oli vaatteet merkkiä, heillä tehtiin kaikki soseet itse, imetettiin ja nukuttiin perhepedissä. Äideilläkin oli hymy kasvoilla ja meikkiä naamassa. Vauvat olivat pelkkää hymyä ja unettomille öille naureskeltiin, että nohnoh, äidillä on vähän silmäpussia, mutta nämähän oli myös tilauksessa - hehheh! Ja sitten mulla oli vain tunne, että mä räpiköin ja ajattelin, että meidän lapsella olisi huonot oltavat. Vaikka näin ei missään nimessä IKINÄ ollut. 

Eli toisin sanoen, huonot oltavat olivat ihan vain pääni sisällä, ja niitä pahensi epävarmuuteni, joka triggeröityi jokaisesta kasvatusohjeesta, muiden äitien "virheettömästä" arjesta tai THL:n suosituksista. Kaikki neuvot tuntuivat iskuilta ja suoralta viittaukselta siihen, etten ole riittävän hyvä äiti. 

Elämä muuttui radikaalisti kun ymmärsin, että olin ollut masentunut ja epävarma. Elämäni oli kokenut täyskäännöksen: muutamassa kuukaudessa olin muuttanut pois kotoa suoraan yhteiseen kotiin poikaystäväni ja lapsemme kanssa, koulu jäi kesken ja puolet kaveripiiristä katosivat. 

Ei ihme, että tunsin mitä tunsin. 


Ja nyt näin toisenlaisen vauva-arjen kokeneena (tai juuri koskevana) annan itselleni entistä enemmän myötätuntoa ja toivon, että voisin halata tuota vanhaa itseäni. Teit aina parhaasi ja yli sen, ei hätää, sanoisin itselleni. Tai sanoisin, että anna itsellesi armoa. Olet vielä kovin nuori, mutta elämä jatkuu. Ei se pääty. Onneksi. Vielä on mahtavia asioita tulossa.

Nyt kun olen kuusi vuotta myöhemmin kotona, omassa omakotitalossa, kahden pienen nöpönenän, maailman rakkaimman ja viisaimman eskarilaisen, tulevan aviomieheni sekä kolmen kissan kanssa, tuen syvää kiitollisuutta.

Tulla äidiksi ei ollut koskaan haaveeni. Mutta niin sanotaan, että parhaat asiat tapahtuvat odottamatta. Ja tuo on niin totta, vaikka elämän myllerryksessä eläessä joskus on vaikea nähdä metsää puilta. Onneksi sain kasvaa juuri noin - aikuistua ja kasvaa lapseni kanssa, kokea pohjan niin, että minua kuitenkin kannateltiin. Kiitos ystävät ja perhe, olitte korvaamattomia jo silloin.

Jos tämä teksti herättää jotain sinussa, ja koet tai olet kokenut jotain samaa, haluan sanoa sinulle yhden asian: se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. 

Mä lupaan.


Nämä asiat tein toisin saadessani lisää lapsia

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Huh, kohta kolme kuukautta on eletty suurperheen elämää! Crazy! Rehellisesti sanottuna ajoittain tilanne on vaatinut aika hyviä lehmänhermoja ja ennen kaikkea sopeutumista. Tunnit vuorokaudessa ei riitä mihinkään, mikä näkyy etenkin täällä blogin ja Instagramin puolella. Olisi monta aihetta mistä haluaisin tänne kirjoitella, mutta jotenkin aivot vetää ihan jumiin kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.

Nytkin yritän kirjoittaa puhtaaksi tätä postausta Olavi sylissä. Että niin. On kyllä ohjelmaa. 


No mutta se siitä. Päivän puheenaihe blogin puolella on tällä kertaa asiat, jotka olen tehnyt eri tavalla nyt kaksosten kanssa, kuin esikoisen. En ollut mitenkään henkisesti valmistautunut toimimaan eri tavalla tai päättänyt tehdä asioita toisin oikeastaan missään tilanteessa. Tai oikeastaan kyllä olin, mutta vain yhdessä. Ja se liittyy vauvojen ihon hoitoon. 

Kun minusta tuli pari kuukautta sitten yhden lapsen äidin sijasta kolmen lapsen äiti, olen kuitenkin muutamia asioita lähtenyt tekemään eri tavalla kuin ekalla kierroksella. Ihan melkein huomaamatta! Onhan tässä kasvua tapahtunut itselläänkin melkein kuusi vuotta, joten ei ihme, jos jotkin asiat ovat muuttuneet. 


Kiinnitän huomiota vauvojen unirytmiin ja panostamme hyvään uneen. En lukenut muistaakseni sanallakaan vauvojen unesta esikoisen kohdalla, ja hänellä ei muistaakseni ollut minkäänlaista rytmiä päivässään ensimmäisen vuoden aikana (ainakaan tälläistä agendaa ei itse ajettu). Ja sehän vasta hankaloittikin elämää, kun ei ikinä tiennyt monenko aikaan ehkä nukutaan päikkärit ja mennään yöpuulle. Mutta tällä kertaa olen kuin vahingossa päätynyt lukemaan vauvojen luontaisesta unirytmistä! Mä en tiennyt, että mulle iskisi vauvavuotena joku näin outo intohimo. Nimittäin vauvojen UNI. Meillä on tietyt iltarutiinit ja unille omaan sänkyyn mennään illalla klo 18:30-19. Päiväuniaikataulua yritän myös noudattaa, mutta siitä livistetään vielä aika kiitettävästi.

Ja ei. Se ei aina toimi. Pari iltaa viikossa rytmi menee ihan sekaisin. Enkä valita siitä, onhan meidän vauvat vasta kaksi ja puoli kuukautta. Heillä on elämänsä aikaa oppia nukkumaan. Mieluiten toki tekevät sen näin aikaisemmin, ihan vaan äidin mielenterveyden kannalta. 


Mutta koska oon uninatsi, niin kunnon unikoulu aloitetaan puolivuotiaina. Sen olen päättänyt. Mä en jaksa kahden vauvan unisekoiluja ja sekaista päivärytmiä, vaan haluan tukea säännöllistä rytmiä ja rutiineja. Onneksi olen itse unikouluttanut kymmeniä vauvoja työelämässä, joten jotain taitoja sieltäkin löytyy.

IMG_20200704_132333 (1)

En käytä vauvoilla talkkia. Jo pari vuotta sitten luin sen huonoista ainesosista ja olen sittemmin boikotoinut talkin käyttöä myös töissä vastasyntyneiden teholla. Olen myös tosi hyvilläni siitä, että vihdoin talkin sisältö puhututtaa! Vaikka kaikissa talkeissa ei ole asbestia, on silti tehty tutkimuksia, joissa todetaan talkin heikentävän hedelmällisyyttä. 

Talkin tilalla käytämme Acon suihketta, mikä on ihan must ostos vauvavuoteen. Siis niin älyhyvä! Jos olet pienen vauvan vanhempi, niin ehdottomasti suosittelen hankkimaan. Tällä hoidetaan hautumat niin vaippa-alueella kuin kaksarissakin. Ja on riittoisaa - meillä on ollut suihkepurkki käytössä syntymästä asti joka päivä, kahdelle vauvalle, ja nestettä on jäljellä vielä yli puolet. 

Hyvästit talkin lisäksi on jätetty myös paljon kemikaaleja sisältäville puhdistus- ja ihonhoitoaineille (paitsi että köh köh, tuo Acon inkki on kyllä aika hurja, ja sen verran nyt livistän väitteessäni!). Tämä oli yksi asia, jonka halusin tehdä tietoisesti - kuormittaa vauvoja mahdollisimman vähän kemikaalimömmöillä. Meillä on ahkerassa käytössä luomu karitevoi (sheavoi), aloegeeli, kookosöljy, manteliöljy ja avokadoöljy. 

Meillä kotona on jo vuosia käytetty pääasiassa luonnonkosmetiikkaa etenkin hygieniatuotteissa sekä kodin puhdistuksessa. Toki jos saamme esimerkiksi lahjaksi jotain saippuaa mikä ei ole luonnonkosmetiikkaa, käytämme sen silti jossain vaiheessa. Mutta pääsääntöisesti itsekin käytämme koko muu perhe luonnollisia aineita ihonhoitoon ynnä muuhun, joten olisi aika hullua jättää vauvat tämän valinnan ulkopuolelle. 

Erittäin iso suositus siis luonnollisempaa vaihtamiseen. 


OI000476


Yöpaitapakko! Mua vähän naurattaa, kun vielä raskauden loppupuolella mainostin, että yöpaidat on ihan turhia. Ajattelin, että siinä taas yksi turha rahareikä vanhempien lompakolle. Nukkuihan meillä Nooakin vauva-ajan ns. "päivävaatteissa".

No, kuinkas kävikään. Vauvat nukkuvat yövaatteissa. Ja ne pikkuiset yökkärit on niiiin söpöjä! Yöpaidat tulivat peliin mukaan ihan vain iltaruutiineiden vahvistamiseksi. Ajattelimme, että näin kaksoset oppisivat yhdistämään asioita niin, että kun mennään yöunille, on päällä yöpaita ja huoneessa pimeää. 

No, en tiedä onko tästä oikeasti kuinka merkittävä hyöty juuri tuon oivaltamisen kannalta, mutta näin mennään. 


Meillä ei kylvetä, vaan käydään suihkussa. Eli toisin sanoen, ammetta ei tästä taloudesta vielä löydy. Ja mä en kestä miten paljon ihmetystä tämä saa! Jotenkin on paljon vaivattomampaa käyttää vauvat suihkussa samalla kun käy itse, sen sijaan että ainakin kerta viikkoon aloittaa kahden vauvan ammehässäkän. Eikä mun mielestä tässä ole mitään outoa. 

Ollaan suunniteltu, että sitten kun pojat osaavat istua otetaan mekin ammeet käyttöön. Ehkä silloin ammeesta, vedestä ja läträämisestä on jo jotain iloa. Ja vanhempien selät säästyy kun edes yhdessä epäergonomisessa kyykkimisasiassa voi livistää. 

Mutta näin. Ehkä jotkin muutkin asiat ovat menneet hieman erilailla, mutta tässä nämä, mitkä nyt merkittävämmin ovat nousseet esiin. Lista varmasti saa jatkoa, kun pojat saavat ikää. Hah.

OI000474

Aina vaan poikalapsia

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Minulla on kolme poikaa. Kun odotin kaksosia, tuntui, että toiset odottivat puolestani meille nimenomaan tyttökaksosia. Olihan esikoisemme jo poika, ja jokaisessa "esimerkillisessä perheessä" on tietysti tyttöjä ja poikia. Ainakin näin olen kuullut, että se on jotenkin parempaa ja tavoiteltavaa. Eihän kukaan nyt pelkästään poikia halua. 
Kun selvisi, että kaksoset ovat identtiset, alkoi kutkuttava odottelu siitä, ovatko he tuplatytöt vai tuplapojat. Tietysti meitä vanhempiakin jännitti, ja esimerkiksi minulla oli super vahva "tyttöfiilis", vaikka näinkin unia kahdesta ihanasta poikavauvasta. 

On myös aivan luonnollista, että läheiset osallistuivat odotukseen myös. He sanoivat esimerkiksi, että "olisi kyllä aika söpöä jos he olisivat tyttöjä", ja tällaiset kommentit ovat aivan jees. Mutta nyt on kyllä pakko todeta, että toiset ovat laukoneet poikien odotukseen liittyen aivan idioottimaisia kommentteja. Ja kyllä, on mennyt tunteisiin. 



Yhtenä esimerkkinä lukuisista kerroista, eräs puolituntematon nainen kauhisteli ääneen sitä, kuinka me saadaan TAAS poikia. Olin aivan Hoo Moilasena. Ihme, kun hän ei pahoitellut sitä suoraan! Onhan tuollainen poikakatraan huoltaminen kuitenkin jotain ensiluokkaisen raskasta ja hirveää! 

Välillä on vaikea vastaanottaa tuollaista ihmettelyn ja kauhistelun sekaista tekstiä, joita toiset laukovat ihan estoitta. On kuitenkin kyse lapsista - minun lapsistani.  Muita legendaarisia letkautuksia ovat olleet muun muassa:


"Voi ei, olis nyt edes toinen ollut tyttö!" 

"No voi. No jos neljäs olisi sitten tyttö?" 

"Mä en halua lapsia just sen takia kun saisin kuitenkin vain poikia."

"Hehhe, no voi että! Tsemppiä! Poikien kanssa kyllä vilskettä riittää! No jaksamisia, kyllä se meno joskus siitä rauhoittuu!" 


Usein en osaa vastata mitään. Raskaushormoneissani olen kuitenkin itkeskellyt itkekseni kommenteille tilanteen mennessä ohi. Mutta sitten jälkeenpäin nauranut, että voi että. Tietäisivätpä vaan, minkälaista menoa tyttölapsetkin voivat keksiä vanhempien päänmenoksi. Nimimerkillä: vaikea jo vuodesta '96.

Poikien äitinä oleminen on kuitenkin parasta mitä tiedän. Meidän perhe tuntuu tällä hetkellä niin täydelliseltä ja kokonaiselta. Ajatuksissani on maailman upein asia saada kasvattaa pienistä tuhisevista poikanyyteistä aikuisia miehiä. Nään jo sieluni silmin, kuinka he tulevat jouluisin kotiin syömään mahdollisten puolisoittensa kanssa, ja veljekset nauravat ruokapöydässä yhtä makeasti kuin isäni ja hänen veljensä. Ja ihan joka kerta. 

Poikien äitiys. Haaste todellakin vastaanotettu. Ilolla, onnella ja innostuksella! Oli se sitten helvetin raskas tie tai ei - luulen, että siihen vaikuttaa kuitenkin enemmän persoonan temperamentti, kuin se, mitä löytyy jalkovälistä. Menoa ja meininkiä riittää varmasti muissakin, kuin vain poikavoittoisissa lapsiperheissä. 

Kahden kuukauden ikäiset pikkuiset

tiistai 23. kesäkuuta 2020

OI000362

Kaksosten 2kk-neuvola oli eilen. Tällä kertaa selvittiin paikanpäälle ilman häsellystä ja jopa ajallaan, hah! Pojat ovat nyt kehitysiältään 0,5kk ikäisiä. Koska he syntyivät keskosina (33+6), seurataan kehitystä kehitysiästä laskettuna. Eli vaikka pojat ovatkin 2kk ikäisiä heidän oletetaan kehittyvän lasketun ajan mukaisesti, ei syntymäpäivän.

En ollut uskoa silmiäni kun terveydenhoitaja nosti Oscarin puntarille. Painoa oli jo 5200g! Aivan uskomatonta. Hänen syntymäpainonsa oli kuitenkin vain 2210g ja kahdessa kuukaudessa painoa on tullut jo kolme kiloa. Härre. Olavi painoi 4980g, joten hänkin on jo melkoinen möhkäle. ❤️ Ollilla painoa syntyessään oli 1890g joten ihan mieletön nousu sielläkin. 

Neuvolassa vauvojen kehitykseen ja kasvuun oltiin hyvin tyytyväisiä. Vatsakipujen, runsaan pulauttelua ja keskosuuden takia jätettiin kylläkin rota-rokote ottamatta. Olen paljon lukenut muiden keskosvanhempien keskusteluja, ja monet pienenä syntyneet vauvat ovat saaneet todella rajuja (ja pitkäkantoisia) oireilua. Terveydenhoitaja ymmärsi hyvin näkemyksemme ja näin ollen viimeisetkin syyllisyyden rippeet rota-rokotteen välistä jättämisestä kaikkosivat. 

Nyt kahden kuukauden iässä vauvat osaavat jo selkeästi kannatella päätään. Sylissä ei enää olla ollenkaan pää rintakehää vasten. Matolla ollessa jaksetaan myös pidellä päätä, toki lyhyempiä hetkiä.

Viimeyöt ovat menneet hulinoidessa. Yöunille ei meinata asettua millään. Yritetään kuitenkin sinnikkäästi ylläpitää jonkin sorttista päivärytmiä, mutta illalla nukahtaminen on ollut aikamoisen työn takana. Toiset sanovat, ettei tämän ikäisillä vauvoilla ole mahdollista pitää "nukkumaanmenoaikaa" tai päiväuniaikataulua. Olen kuitenkin lukenut paljon pienten vauvojen "unikoulusta" ja huomaan kyllä, että meillä säännölliset rytmit nukkumisissa toimivat. Joten näillä mennään.

Nyt kahden kuukauden iässä on alkanut myös vokaaliääntely ja huutelu. Niin söpön kuuloista kun kaikki ääntely ei enää ole pelkkää itkua, huohotusta tai ähinää! Pojat nauttivat seurustelusta ja jaksavat seurata menoa suurilla silmillään jo muutaman tunnin päivässä. 

Söpöt tyypit. Mikä tuplaonni he ovatkaan oikeesti. ❤️

4 X vinkit vaivattomaan lapsiperheen juhannukseen

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Juhannus on lapsesta saakka ollut mun ykkössuosikki juhla. Juhannuksessa on jotain niin spesiaalia ja mystistä, kesän ja onnentäyteistä tunnelmaa, että sitä ei voi olla rakastamatta.

Meidän perheen juhannus saa tänä vuonna ihan uudet värit. Kaksosten vuoksi juhannusaaton suunnitelmat pitää miettiä hieman uusiksi. Kun taloudessa on kaksi vauvaa ja yksi eläväinen viisivuotias (+ vieraina mahdollisesti kolmevee ja yksvee) , pitää ohjelmaksi keksiä jotain helppoa ja kivaa. Pakkohan ei olisi - se täytyy vielä muistuttaa. Eli jos sä et tee tänä vuonna juhannuksena mitään erityistä, sillä ei ole mitään väliä. Mä itse vaan tahdon järjestää jotakin, koska a) juhannus b) juhlien järkkääminen on parasta!

Ajattelin jakaa tänne blogiin muutamat toimintavinkit, jotka soveltuvat erityisesti lapsiperheille, mutta miksei muillekkin. Koska me asutaan itse maalla, on tässä näkökulmana asiat, joita ihan landelaisen on helppo toteuttaa. Näitä juttuja me ajateltiin tehdä tulevana juhannuksena. 

Kukkakimppuja ja kukkaseppeleitä luonnonkukista

Me vietämme juhannusta kotona maalla, ja ojanreunukset ovat pullollaan toinen toistaan kauniimpia luonnonkukkia. Lapset rakastavat kukkien keräämistä, joten mikä olisi helpompi ja mukavampi aktiviteetti lasten juhannukseen? Samalla voidaan esimerkiksi opiskella kukkien nimiä sekä symboliikkaa, mikäli siihen löytyy kiinnostusta. Tiesitkö esimerkiksi, että kukkien värit symboloivat erilaisia asioita? Voit lukea niistä lisää esimerkiksi täältä



Lapsille omia juhannustaikoja

Juhannustaiat ovat klassikko. Aikuisten taioissa usein keskitytään puolison löytämiseen, joten lapsille tarvitaan jotain omaa. Etsin vinkkejä lasten juhannustaikoihin ja törmäsin esimerkiksi näihin. Seuraavat taiat on poimittu täältä.

Juhannustaiat lapsille x 5:

  1. Kiven pisimmälle veteen heittänyttä seuraa koko tulevan vuoden onni.
  2. Laita 7 kasvia tyynyn alle, näet yöllä unessa tulevan lemmikkieläimesi.
  3. Juhannuskokon savu kääntyy sinnepäin, kuka nukahtaa ensin.
  4. Laita vasemman jalan sukka väärinpäin jalkaasi niin näet yöllä hyviä unia.
  5. Niin monta kertaa kuin kuulet käen kukkuvan, on sinun hypittävä mahdollisimman ylös. Se tietää onnea ja menestystä loppukesään!

Taikoja voi tietysti keksiä itsekin ja vain mielikuvitus on rajana. Alunperin juhannus on pakanajuhla jolloin juhlittiin ukkosenjumala Ukkoa, joten ehkä joissakin perheissä voidaan liittää taikuuksiin myös Ukko.

Helppoa ruokaa, helppoa yhdessäoloa

Juhlaa ei tarvitse suorittaa. Juhannustarjoilu voi olla ihan tavallista arkiruokaa. Me aiotaan täyttää vatsamme grilliruualla, helpolla salaatilla ja kruunata menu raparperipiirakalla ja vaniljakastikkeella. Ehkä me ostetaan myös pinaattilettuja ja puolukkahilloa, koska ne uppoavat lapsille varmasti. Koska tadaa, helppo ruoka takaa helpon yhdessäolon.

Ja hei! Muistakaa nyyttärimeininki! 

Paljon ulkoilua yhdessä tekemisen merkeissä (ja  itkuhälytin!) 

Juhannuksen aikaan kesä on kauneimmillaan, ja jos säät suosivat on tympeää istua yöuniaan nukkuvien lasten kanssa sisällä. Niinpä itkuhälytin on huippu keksintö, mikäli perheessä on pieniä lapsia. 

Ulkopelit toimii juhannuksena hyvin. Me pelataan mölkkyä! Yhdessä pelaaminen on hauskaa, ja esimerkiksi mölkky sopii aika hyvin kaikille, kenellä vain on heittokykyä. Jos lapsi kyllästyy, ei se ole niin vakavaa. Pihalla samoilevaa lasta on helppo pitää silmällä vaikka hän ei peliin osallistuisikaan. Muita vaihtoehtoja olisivat esim. kriketti (ihan paras!) tai pallopelit. 

Jos sää ei suosi, voi yhdessä pelailla sisälläkin. Korttipakka ja vanhat lautapelit kunniaan!



Joskus oloni on niin riittämätön

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Kello on jo aivan liikaa. Silti haluan kirjottaa. Tuntuu, etten ole ehtinyt pysähtymään. En ole ehtinyt ajattelemaan. Kaikkina hetkinä, jolloin olen muka ollut "läsnä", olen kuitenkin ollut jossain muualla. Jonkun toisen sanoissa tai vauvojen itkussa, omissa ajatuksissani, laskujen maksamisessa tai näennäisissä velvollisuuksissa, jotka haluan suorittaa.

Välillä tuntuu, että aikani ei riitä. Aikani ei riitä mihinkään. 

Olen puhunut siitä tunteesta ystävilleni. Pahoitellut, kun en muista vastata viesteihin, tai kun unohdan sovitut tapaamiset. Se hävettää minua, mutta yritän parantaa tapani. Nämä on kai ne kuuluisat mom-brainsit, äiti-aivot, jotka ovat vielä hormoneista ja muuttuneesta elämäntilanteesta aivan sekaisin.

Sisälläni on alkanut kasvamaan ihan valtava tunne. Sen nimi on riittämättömyys. 

Se tunne on läsnä arjessani hyvin monena hetkenä. Silloin, kun toinen vauva itkee ja tarvitsisi lohdutusta juuri silloin, kun vaihdan eri huoneessa toisen vauvan vaippaa. Silloin, kun kotimme on sekaisin ja isovanhempani tulevat yllätysvierailulle. Tai silloin, kun en ole päivän aikana ehtinyt vastata yhteenkään Whatsapp-viestiin, mutta olen silti kuvannut Instagramin storyyn lyhyen videopätkän kävelyreissultamme.

Mutta pahimpana riittämättömyyden tunne näyttäytyy, kun esikoiseni pyytää minua pelaamaan Unoa tai Monopolya, ja minä lupaan, mutta en koskaan ehdi. Tai kun hän haluaisi maalata kanssani, mutta en ehdi istumaan alas, tai saatika olemaan läsnä riittävän kauaa saadaksemme aikaan valmiit maalaukset. Kun hän sanoo, että "äiti, äiti, joko ehdit tulla ulos katsomaan kun pyöräilen?" ja minä hädintuskin ehdin hoitamaan kaksosten syöttämiset ja pukemiset. Ja kun "äiti, äiti äiti" toistaminen soluttautuu vauvan itkuun ja puhelimeen saapuviin tuntemattomiin puheluihin niin riitaisasti, että melkein sekoan. Ja minä vain hengitän syvään.

Riittämättömyys. Se välillä kuristaa ja tuo kyyneleet silmiin. Pelkään, että Nooa muistaa tältä ajalta vain sen, kun pyydän hänet tuomaan milloin vaippoja ja milloin harsoja ja milloin odottamaan. Odottamaan kohtuuttoman kauan sitä, että minulla on aikaa keskittyä häneen, vaikka se vie elämästäni vain pari minuuttia. 

Mutta välillä en muista löytää niitä minuutteja. Ne katoavat kuin juoksuhiekka valuen sormieni välistä. 

Siksi otan Nooan mukaan kauppaan. Käymme yhdessä valitsemassa kukkia perennaan ja chilintaimia kasvihuoneeseen. Pyydän häntä mukaani järjestelemään keittiötä tai terassia sekä etsimään kanssani kiviä kukkapenkin reunustalle. Kerään hänen kanssaan vuohenputkia aamiaismunakkaaseen ja kun vauvat nukahtavat ulos vaunuihin, menen hänen kanssaan trampoliinille makaamaan. Ja me hengitämme ja kuuntelemme linnun laulua niin kauan, kuin aika sen meille suo. Ja sitten minä taas menen. 

Ja kun käymme kaupassa, ostamme jätskikiskalta kesän ensimmäiset irtojäätelöt. Voi mikä onni ja onnellisuus on tässä hetkessä, kun istumme betoniporsaalla S-marketin muovikassit jalkojemme juuressa ja nautimme kiireen keskellä jäätelöt. 

Välillä hetket menevät itkuksi ja raivoamiseksi. Välillä itsekin heittäydyn lapsen uhman tasolle, ja soppa on valmis. Toinen mököttää yläkerrassa ja toinen alakerrassa. Ja minua harmittaa suunnattomasti. Ja pian halaamme ja sovimme. Ja minä äitinä pyydän anteeksi, minun olisi pitänyt kohdata hänet paremmin. 

Iltaisin halaan ja suukotan, peittelen Nooan hänen Spiderman-lakanoittensa väliin. Kerron, että rakastan. Joka ikinen päivä kerron sen. 

Juuri ennen kun jätän hänet yläkertaan nukkumaan, sanon, että olipas meillä taas mukava päivä. Välillä se on puoliksi valhe, mutta sanon niin silti. Kysyn, että oliko hänestäkin, ja hän hymyilee ja halaa. Sulkee samalla silmänsä ja hänen halauksessaan on maailman rakkaudentäyteisintä, kiireettömintä läsnäoloa ja lämpöä. Ja tunnen, että hän on minun riittämättömyyden tunteestani huolimatta silti onnellinen.

Rakas poikani. Tiennäyttäjä ja opettajani. 

Onni on niissä pienissä hetkissä ja yhdessäolossa. Kumpa muistain sen aina.


Kehuttu salaisuus, joka pelasti vauvojemme huonot yöunet

tiistai 9. kesäkuuta 2020

OI000123Vauvojen unesta riittää vanhempien kesken keskusteltavaa ja vinkkejä hyviin yöuniin etsitään aina. Onneksi nykyään unikouluttajat ovat yleistyneet, joten osaavaa apua on tarjolla. Ilokseni ainakin vielä uskallan todeta, että kaksosten unihistoria näyttää hyvältä. Tilanne oli karata käsistä vauvojen tiputtua yhteisestä rytmistä, mutta onneksi keksimme ratkaisun - ja vielä ilmaisen!

Kaksosten kotouduttua nukuimme yömme aina tiukasti kolmen tunnin sykleissä, sillä tämä rytmi jäi vahtavasti elämään sairaalassa olleen kolmen tunnin syöttövälin. Kun pojille tuli ikää lähemmäs kuukausi, alkoivat ne "luistamaan" tuosta säännöllisestä, kellon tarkasta rytmistään. Samalla alkoivat vatsanväänteet ja yölliset itkut ennen nukahtamista. Yöt alkoivat mennä sekoiluksi - kumpikin söi miten sattui, vauvat jäivät keskellä yötä valvoskelemaan ja nukkumiseen käytettävät tunnit jäivät erittäin vähäiseksi.  Lauleskelu tai hiljaisella soitetusta musiikista ei ollut hyötyä, ei pilkkopimeästä huoneesta.

Yhtenä yönä valvoessani muistin yhtäkkiä lukeneeni vinkistä, joka auttaa jopa aikuisia ihmisiä nukahtamaan ja nukkumaan sikeästi. Nimittäin white noise


Ja siinä se oli. Ratkaisu vauvojemme huonoihin yöuniin!

OI000307  
White noise on pehmeää ja tasaista kohinaa. Sen signaali on satunnaista ääntä kaikilta taajuuksilta. White noise muistuttaa mielestäni kovasti esimerkiksi vanhan television kohinasta, joka alkoi, jos  television kanava ei näkynyt kunnolla. Toiset ajattelevat sen tuovan mieleen meren kohinan tai imurin äänen. Vauvoille se kuitenkin muistuttaa kohtuaikaisesta elämästä, kun ääniä kuunneltiin vielä masun sisäpuolella.

Ja tadaa! Nykyään meidän vauvat lopettavat höseltämisen joka ikinen kerta, kun laitan kohinaa soimaan. Oli se sitten keskellä yötä tai päivällä, kun uni ei meinaa millään tulla. Mutta tällä keinolla kyllä tulee! Me laitetaan Spotifysta aina soimaan kolmen tunnin mittainen white noise ääniraita. Sen löytää hakusanalla "white nouse 3 hour long". Erilaisia valkoisen kohinan listoja löytyy myös Youtubesta, mutta me ollaan koettu Spotify tähän parhaaksi - puhelinta voi käyttää samalla tarvittaessa, kun taas Youtubesta poistettaessa kohina lakkaa kuin seinään. 

Eli jos teillä kärsitään unettomista öistä, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Tämän ansiosta me kaikki nukutaan paremmin, koska mä itsekin nukahdan hetkessä, kun kohina on päällä. 

Miten teillä nukutaan? Oletteko testanneet jo valkoista kohinaa,
vai onko teillä jokin muu kikka hyviin yöuniin?

Pelkään, ettei korona muuttanutkaan mitään

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Elämä pyörii nykyään ihan uudenlaisella kuviolla. Erilaiset rajoitukset ja uudet toimintaohjeet kaupankäynnille eivät enää herätä samanlaisia tunteita kuin ennen. Alussa olleet pelon ja hämmennyksen sekaiset tunteet ovat haudattuina ja unohdettuina, ja nykyään tämä kaikki on osa normaalia arkea. Kotiin tullessa suunnataan ihan ensimmäisenä käsipesulle ja kaupan vihanneksia huuhdotaan lämpimän veden alla hieman pidempään kuin ennen. Kotikoulusta ja päiväkodittomuudesta (ja mikä sana!) selvittiin. Perheen yhdessä vietetyn ajan määrä on lisääntynyt, eikä sitäkään enää edes huomioi. Sitä vaan nyt ollaan nyt näin, tiiviissä paketissa. Kaikki yhdessä.

Kun herään ajatukseen, että tätä on meidän arkemme, ajatus tuntuu oudolta. Tämä on meidän elämämme. 

Olisinko uskonut vuosi sitten, että maapallomme, tai etenkin Suomen tilanne olisi tällainen? Että Suomessa on julistettu poikkeustila, kouluja on suljettu, yritykset ovat laittaneet lappua luukulle ja kaupoissa on riskiryhmäläisille omat käyntiaikansa, ettei kukaan vaan saa tartuntaa? Että osa Suomesta on kirjaimellisesti eristetty, ja sinne pääsy tai ulospääseminen oli poliisin myöntämän luvan varassa? Tai että joka nurkan takana on desinfiointiainetta, tarroja ja kuulutuksia muistuttamassa turvaväleistä? Että tunnen syyllisyyttä hiljaisesta niiskuttamisesta julkisella paikalla tai jos otan lapseni mukaan kauppaan? Festarit perutaan, kahvilat ja baarit, kuten myös uimahallit ja kuntosalit suljetaan. Harrastukset pistetään tauolle ja kehotetaan vain jäämään kotiin. Olisinko uskonut? 

Mutta niin vaan me sopeuduttiin. Väkisin, vastustellen, mutta sopeuduttiin.


OI000030 Kotiin jääminen on tuonut kuitenkin elämään myös ihan valtavan tärkeitä ja hienoja juttuja. 

Himalajan vuoristo on näkyvissä ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Liikenneruuhkat ovat vähentyneet, kun ihmisiä on siirretty kotiin tekemään etätöitä. Lentojen määrä on harventunut huomattavasti ja Venetsian kanaalissa ui lintuja. Ilmansaasteet ovat vähentyneet koko maapallolla rajoitusten vuoksi, ja väitän, että se jos mikä on tällä hetkellä tarpeen. 

Suomalaisten kiinnostus kotimaan matkailua kohtaan on noussut, kun Espanjan rantahietikot ja Teneriffan aallokko ovat olleet pannassa. Metsään ja luontopoluille suuntasivat nekin ihmiset, jotka eivät olleet tehneet sitä aikoihin. Facebook-ryhmissä kyseltiin vinkkejä paikoista, joissa kannattaisi nyt kevään ja kesän aikana käydä. Katse olikin nyt Suomessa. Meidän kauniissa kotimaassamme.

Yhteishenkemme ja yhteisöllisyytemme lisääntyivät niin valtakunnallisesti kuin globaalistikin. Ihmiset alkoivat tukemaan ostoksilla tietoisesti enemmän suomalaisia yrittäjiä ja maanviljelijöitä. Naapuriapuryhmät nousivat yhdeksi isoksi trendiksi, ja minäkin perustin toisena perustajana sellaisen myös Hauholle. Ihmiset halusivat käydä kaupassa riskiryhmäläisille ja auttaa niitä, joiden talous romuttui koronan vuoksi. Mahtaako se olla laumaviettimme, joka heräsi yhtäkkiä kovin vahvana horrosvaiheen jälkeen? Oli tai ei. Niinistön sanoja noudattaen aloimme todellakin pitämään henkistä läheisyyttä myös niihin, ketkä eivät olleet meidän omaa perhettämme. 

Pahin pelkoni ehkä onkin, että kaikki palaa taas ennalleen. Että mikään tai kukaan ei kuitenkaan olisi muuttunut. Että nyt rajoitteita purkaessa unohdamme, mitä parhaillaan olemme saaneet luotua tämän pandemian aikana. 


Koska onhan tämä ainutlaatuista ja tärkeää. Tärkeää huomata, että kun valitsemme joskus epäitsekkäästi, siitä kiittää koko ilmasto eläin- ja ihmiskunnan lisäksi. Ihan ensiarvoisen tärkeää. 




Muistetaanhan jatkossakin pysyä kotona hieman enemmän ja matkustella hieman vähemmän. Suosia julkista liikennettä ja kotimaan matkailua. Mennä ulos, metsään, ja nauttia kauniista luonnostamme ja sen monimuotoisuudesta. Ostaa edelleen pienyrittäjiltä ja auttaa niitä, ketkä kipeästi tarvitsevat apua. Ja muistetaan, että ihmiskunta pystyi valinnoillaan parantamaan ilmanlaatua, vaikka niin usein kuulee sanottavan, ettei yhden ihmisen valinnoilla ole merkitystä. 

Kyllä on. Yksilö pystyy tekemään muutoksen ja valitsemaan paremmin. Yksilö todellakin voi muuttaa maailmaa. 

Ei unohdeta sitä.


IMG_20200607_192109