perjantai 28. helmikuuta 2020

"Eikä! Hei, tuplaonnea! Täällä sykkii kaksi sydäntä!"

En ollut uskoa silmiäni. Kylpyhuoneemme kellertävässä valossa oli vaikea nähdä yksityiskohtia etenkin näin yöaikaan, mutta silti erotin ohuella tikulla kaksi viivaa. Vahvan punaisen ja erittäin haalean punaisen viivan sen vieressä. Tein positiivisen raskaustestin ollessani yksin kotona. Olin kuvitellut itkeväni ja kiljuvan onnesta jos vielä joskus saisin nähdä kaksi punaista viivaa raskaustestissä, mutta nyt olin pikemminkin epäuskoinen ja järkyttynyt. Tuloksen oli pakko olla virheellinen, ajattelin.

Olin juuri muutama kuukausi aiemmin kuullut sairastavani munasarjojen monirakkulaoireyhtymää (PCOS) ja meille vilautettiin korttia lähteä lapsettomuushoitoihin. Kumpikaan uutisista ei tullut täytenä yllätyksenä. Muistan nyökytelleeni lääkärin sanoille samalla kun hän katsoi minua silmiin. Olin jo aikaisin päättänyt, että en koskaan lähtisi lapsettomuushoitoihin, vaikka sellainen tilanne minulle joskus tulisi eteen. En halunnut tuoda lapsia maailmaan väkisin ja työskentelyni vastasyntyneiden parissa oli vahvistanut päätäntäkantaani. Niinpä kieltäydyin ja palasin kotiin sekalaisissa tunnelmissa. 

Muutama kuukausi myöhemmin oli jo syyskuu. Soitin sinä yönä kahdelle parhaalle ystävälleni heti ensimmäisenä. He sekosivat. Minäkin vähän sekosin, ja tunsin samalla orastavaa syyllisyyttä siitä, että V ei vielä tiennyt tuloksesta mitään. Enkä aikonutkaan kertoa sitä tänään - olihan hän viihteellä, ja etenkin päihtyneenä miehelläni oli tapana, lievästi sanottuna, "innostua" turhan paljon. Ja minä koin, että tätä raskautta on suojeltava ja pidettävä tieto visusti piilossa - olinhan vasta viikolla 3 + jotain. Eli aivan mielettömän alussa. Ensin oli suljettava pois kemialliset raskaudet, tuulimunat ja kaikki muut. Ja voihan raskaus keskeytyä milloin vaan alkuviikkojen jälkeenkin. Ajattelin, että ehkä sitten vasta uskaltaa hengähtää, kun päästään viikolle 12. 

Ja se hengähtäminen tietysti oli täysi harhakuvitelma.
Jatkoin elämääni normaalisti. Ensimmäiset viikot raskaus oli täysin oireeton, ja se herätti minussa paljon huolta. Minua ahdisti ajatus siitä, jos kannankin sisälläni jotain kuollutta. En voinut tietää. Kävin ensimmäisessä neuvolassa viikolla seitsemän, ja siellä olo tuntui mielestäni ironiselta. Hoin neuvolatädille, kuinka outoa on olla täällä jo nyt, kun saattaahan olla, ettei vauva selviä. Tai kuinka kauheaa olisi soittaa pari päivää myöhemmin, että "heh-heh, perutaan se käynti, tää menikin kesken". Hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja lempeästi ja vastasi: "mutta saattaahan olla, että vauva selviää ja raskaus sujuu erinomaisesti". 

Pahin tapahtui seuraavana päivänä neuvolakäynnin jälkeen. Olin yövuorossa ja kello läheni yhtä. Kun hetken istumisen jälkeen nousin satulatuolista tunsin kuinka housuihini valui jotain. Voin kuvitella kuinka valkoiseksi valahdin. Sanoin kollegoilleni hymyillen, että käyn tauolla, ja lähdin kansliasta kyyneleet silmissäni. Menin  vessaan ja vahvistin todeksi sen mitä pelkäsin: verta. Aloin itkemään hiljaisena. Olin niin taatusti tiennyt tämän! Hetken hengittelyn jälkeen kaivoin puhelimen taskustani ja löysin tieni googleen: niukat veriset vuodot olivat tavallisia raskausviikoilla 6-8. Sinä yönä tyydyin tähän tietoon.


tiistai 25. helmikuuta 2020

Kohti kevättä

Vanhan tietokoneeni näppäimistöstä lähtevä tuttu ääni sekoittuu kissan kehräykseen ja keittiön kellon tikitykseen. Sormeni syyhyävät jännityksestä, ja minua hymyilyttää. Tiedättekö, tätä mä olen odottanut ja tässä se nyt on: mun blogi, jonka mä aion tällä kertaa myös pitää hengissä. Ja mulla on tästä hyvä fiilis.

Olen pyörittänyt mielessäni haavetta uuden blogin perustamisesta kohta kaksi vuotta. En edes halua laskea kuinka montaa blogia olen viimeisen (yli) kymmenen vuoden aikana pyörittänyt, mutta eipä sillä kai olekaan mitään merkitystä. Ehkä se kertoo kuitenkin jotain: rakastan kirjoittamista valtavasti. Rakastan ajatuksieni jakamista, tarinoita ja tunne-elämyksiä sekä sitä, että joku muukin saattaa saada tästä ja minusta irti jotain. Se on siistiä ja se tekee mut tosi onnelliseksi.

Elämä on oikeasti aivan ihmeellinen oppimatka ja leikkikenttä, josta riittää paljon asiaa. Olen ajatellut, että blogin perustaminen vaatii kuitenkin erityisen hetkensä, joka ei ole vielä aiemmin tullut. Paitsi nyt.