"Eikä! Hei, tuplaonnea! Täällä sykkii kaksi sydäntä!"

perjantai 28. helmikuuta 2020

En ollut uskoa silmiäni. Kylpyhuoneemme kellertävässä valossa oli vaikea nähdä yksityiskohtia etenkin näin yöaikaan, mutta silti erotin ohuella tikulla kaksi viivaa. Vahvan punaisen ja erittäin haalean punaisen viivan sen vieressä. Tein positiivisen raskaustestin ollessani yksin kotona. Olin kuvitellut itkeväni ja kiljuvan onnesta jos vielä joskus saisin nähdä kaksi punaista viivaa raskaustestissä, mutta nyt olin pikemminkin epäuskoinen ja järkyttynyt. Tuloksen oli pakko olla virheellinen, ajattelin.

Olin juuri muutama kuukausi aiemmin kuullut sairastavani munasarjojen monirakkulaoireyhtymää (PCOS) ja meille vilautettiin korttia lähteä lapsettomuushoitoihin. Kumpikaan uutisista ei tullut täytenä yllätyksenä. Muistan nyökytelleeni lääkärin sanoille samalla kun hän katsoi minua silmiin. Olin jo aikaisin päättänyt, että en koskaan lähtisi lapsettomuushoitoihin, vaikka sellainen tilanne minulle joskus tulisi eteen. En halunnut tuoda lapsia maailmaan väkisin ja työskentelyni vastasyntyneiden parissa oli vahvistanut päätäntäkantaani. Niinpä kieltäydyin ja palasin kotiin sekalaisissa tunnelmissa. 

Muutama kuukausi myöhemmin oli jo syyskuu. Soitin sinä yönä kahdelle parhaalle ystävälleni heti ensimmäisenä. He sekosivat. Minäkin vähän sekosin, ja tunsin samalla orastavaa syyllisyyttä siitä, että V ei vielä tiennyt tuloksesta mitään. Enkä aikonutkaan kertoa sitä tänään - olihan hän viihteellä, ja etenkin päihtyneenä miehelläni oli tapana, lievästi sanottuna, "innostua" turhan paljon. Ja minä koin, että tätä raskautta on suojeltava ja pidettävä tieto visusti piilossa - olinhan vasta viikolla 3 + jotain. Eli aivan mielettömän alussa. Ensin oli suljettava pois kemialliset raskaudet, tuulimunat ja kaikki muut. Ja voihan raskaus keskeytyä milloin vaan alkuviikkojen jälkeenkin. Ajattelin, että ehkä sitten vasta uskaltaa hengähtää, kun päästään viikolle 12. 

Ja se hengähtäminen tietysti oli täysi harhakuvitelma.
Jatkoin elämääni normaalisti. Ensimmäiset viikot raskaus oli täysin oireeton, ja se herätti minussa paljon huolta. Minua ahdisti ajatus siitä, jos kannankin sisälläni jotain kuollutta. En voinut tietää. Kävin ensimmäisessä neuvolassa viikolla seitsemän, ja siellä olo tuntui mielestäni ironiselta. Hoin neuvolatädille, kuinka outoa on olla täällä jo nyt, kun saattaahan olla, ettei vauva selviä. Tai kuinka kauheaa olisi soittaa pari päivää myöhemmin, että "heh-heh, perutaan se käynti, tää menikin kesken". Hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja lempeästi ja vastasi: "mutta saattaahan olla, että vauva selviää ja raskaus sujuu erinomaisesti". 

Pahin tapahtui seuraavana päivänä neuvolakäynnin jälkeen. Olin yövuorossa ja kello läheni yhtä. Kun hetken istumisen jälkeen nousin satulatuolista tunsin kuinka housuihini valui jotain. Voin kuvitella kuinka valkoiseksi valahdin. Sanoin kollegoilleni hymyillen, että käyn tauolla, ja lähdin kansliasta kyyneleet silmissäni. Menin  vessaan ja vahvistin todeksi sen mitä pelkäsin: verta. Aloin itkemään hiljaisena. Olin niin taatusti tiennyt tämän! Hetken hengittelyn jälkeen kaivoin puhelimen taskustani ja löysin tieni googleen: niukat veriset vuodot olivat tavallisia raskausviikoilla 6-8. Sinä yönä tyydyin tähän tietoon.




Satunnainen verinen vuoto jatkui muutaman päivän, ja olin jo varma, että raskaus on joko mennyt kesken, tai ainakin menossa. Soitin äitipolille, mutta he eivät halunneet minua käynnille. Sitten soitin neuvolaan, mutta en saanut aikaa jatkotutkimuksiin. Minua käskettiin odottamaan. 
En malttanut odottaa. Epätietoisuuden ja tuskan määrä oli valtava hormonihuuruissa, joten päätin varata ajan yksityiselle neuvolalle ultraan. Odotin muutaman päivän tulevaa aikaani. Verenvuoto jatkui, mutta se väheni.

18. lokakuuta. Lähdin ajamaan kohti Lahtea. Kävin mielessäni läpi mielestäni kaikki mahdolliset skenaariot ja kuinka voisin reagoida niihin. Mitä jos itken? Mitä jos saan hysteerisen naurukohtauksen? Mitä jos siellä ei olekaan mitään, jos olen kuvitellut ihan kaiken? Enhän mä tehnyt kuin kaksi testiä. Tai mitä jos kaikki onkin hyvin ja siellä on pieni pähkinä tallessa, joka voi hyvin? Saako silloinkin olla vähän järkyttynyt?

Matka Lahteen tuntui nopealta. Hengähdin syvään ja nousin autosta, jonka jätin viereisen kauppakeskuksen parkkipaikalle. Minua jännitti ihan valtavasti, mutta nielaisin pelkoni ja kävelin päättäväisesti kohti neuvolaa. 

Ehdin juuri riisua takkini, kun minua kutsuttiin jo nimeltä. Loin hymyn kätilölle, joka esitteli itsensä. Minäkin esittelin, ja pahoittelin sitä, kun olen vähän myöhässä. Hän saattoi minut perimmäiseen huoneeseen ja istuimme hänen työpöytänsä ääreen. Hän alkoi kartoittamaan tilannettani. Milloin viimeisimmät kuukautiseni olivat alkaneet, entä milloin on ollut mahdollinen ovulaatio, milloin vuodot alkoivat, ja niin edelleen. Vastasin sen mitä osasin. Kerroin, että kiertoni on aina jotain 30-60 päivän välillä, joten en osaa sanoa niin tarkasti. Hän ymmärsi, ja pyysi minua sitten käymään pitkäkseni tutkimuspöydälle.

Kummallinen tunne valtasi minut. Se oli kuin paniikki, joka jo ennusti, ettei ruudulla tule näkymään mitään. Error error! Abort mission, abort mission! En muista juuri mitään järkeviä ajatuksia; vain paniikin, joka melkein vei minulta kyvyn hengittää. En sulkenut silmiäni hetkeksikään, vaan tuijotin taukoamatta taulua, johon ultrakuva heijastui. Pliis, ole siellä, ole terveenä. Sydämeni pamppaili ja toivoi.

Kuuntelin juuri äskettäin äänikirjaa aivojen rakenteesta ja toiminnasta liittyen stressiin ja muihin kuormittaviin tunnetiloihin. Kirjassa kerrottiin, kuinka jokin tutkimusryhmäläinen koki huimausta vastaavan tunteen samalla, kun hän sai kuulla elämäänsä mullistavia uutisia. Tutkimusryhmäläinen kuvaili, kuinka tunsi olevansa pää akvaariossa, eikä mikään ulkomaailmasta tullut sana tuntunut todelta. Tiedän tasan sen tunteen, mistä hän puhui. 

Sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minä pidätin hengitystäni. Huoneessa vallitseva jännityksellinen tunnelma oli kahtia halkaistavissa. Tuijotin ruutua ja päässäni pyöri. Sitten kätilö mutisi jotain, kunnes kohotti ääntään innostuneena. Seuraavaksi hän muutti sanoillaan elämäni:

"Eikä! Hei, tuplaonnea!", kätilö sanoi nauraen.

Minä en nauranut - luulen, etten tajunnut.

"Katsos, täällä on kaksi oikein terveen näköistä pientä! Ja katso miten hienosti.. Täällä sykkii toisen sydän, ja täällä toisen! Vau, upeeta! Niin paljon onnea!"

Olin pää akvaariossa. Nuo sanat eivät tuntuneet siltä kuin ne olisivat osa minun elämääni. Tuntui kuin olisin irtaantunut kehostani sekunniksi ja sydämeni hakkasi. En muista mitä tunsin. En edes muista mitä vastasin, mutta luulen, että se oli lähinnä "mitä voimasanaa?". 
Ja sitten aloin nauramaan. Valtava helpotus ja rakkaus tuli päälleni kuin hyökyaallon lailla. Anturi heilui ja alkiot heiluivat. Minä ja kätilö nauroimme. Nauroimme niin paljon, etten ollut edes mielikuvissani varautunut selliaseen. Minun pienet vauvani! Kaksi vauvaa! Kätilö kertoi vielä kaverusten näyttävän siltä, että he olisivat identtiset. Tuo koko puoli tuntia yhdessä huoneessa - se oli taatusti elämäni oudoimpia hetkiä.

Hymyilin ja nauroin koko loppu vastaanottoajan. Sen jälkeen hiivin hymyillen tiskille, ja sanoin kassalla olevalle naiselle jotain kaksosista. Kaikki tuntui epätodelliselta. Huoli verenvuodosta oli poissa - sille ei löytynyt mitään selittävää tekijää - ja olin saanut tilalle jotain paljon mieltä järkyttävämpää infomaatiota. Lähdin neuvolasta, ja liukuportaissa soitin miehelleni. Minua nauratti, häntä järkytti. Mitä voimasanan voimasanaa, hän hoki. Ja hänen työkaverinsa taustalla nauroivat. He olivat sen jo ennustaneet. Elämä tuntui hetken niin kevyeltä ja ihanalta. 

Seuraavien päivien ajan mutustelin ajatusta yksin sekä yhdessä tärkeimpien ihmisten kanssa. Kaikki tuntui kutkuttavalta. Olen kirjoittanut puhelimeni muistiinpanoihin 22. lokakuuta muistion: "kysyn itseltäni ainakin kerran tunnissa, että MITEN niitä voi olla kaksi?". Ei meidän lähisuvussamme ollut kaksosia - lähimmät jossakin isoisän serkkujen luona, jollei vielä kauempana. Ja minä mietin, että oliko koko elämäni valmistanut minua tähän - olin jostain kumman syystä töissäkin rakastunut kaksoten hoitamiseen. Otin kaksosperheet usein omapotilaikseni. Elämäni tärkein ensihoitotilanne oli kun sain olla mukana vastaanottamassa kaksosia virvoitteluhuoneessa. Ja muistan kuinka itkin sen jälkeen ja soitin äidilleni. Kerroin, kuinka upea päivä minulla oli. Kuinka upea kokemus oli nähdä kaksosten syntymä. Ja kuinka se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Verenvuotoa ei ole enää ollut ja totuimme nopeasti ajatukseen kahdesta vauvasta. Kuitenkin kun vauvoja on kaksi, ovat myös pelot kaksinkertaisia. Ainakin minulla on ollut. Olen nyt raskausviikolla 26+5, vauvat ovat salaatinkerän kokoisia ja painavat molemmat hippasen päälle 900g. Huoli on silti valitettavan usein läsnä, vaikka olemmekin ohittaneet jo kaksi itse asettamaani tavoitetta - raskausviikot 24 ja 26. Identtisissä kaksosraskauksissa on kuitenkin monia riskitekijöitä, jonka vuoksi seuranta äitiyspolilla tapahtuu kahden viikon välein. Onneksi saamme käydä niin usein seurannassa. Se tekee minut mielettömän kiitolliseksi. 

Olen usein saanut vastata kysymykseen, että miltä tuntui, kun kuulin odottavani kaksosia. Olen vastannut usein vain yhdellä sanalla: uskomattomalta. Sitä se onkin ollut ja on edelleen. 
Mutta tässä kohtaa voin vain todeta, että asioiden oli tarkoitus mennä näin. Ja onneksi asiat menivät jälleen kerran juuri näin.

4 kommenttia

  1. Meilläkin odotetaan identtisiä poikia, rv 25+2, joten tiedän sen riemunsekaisen epäuskon tunteen hyvin. Kiitos tästä kirjoituksesta ja isosti tsemppiä loppuraskauteen! Kuten työkaverini kerran sanoi, kaikki voi tosiaan mennä hyvinkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, meillähän on sit melkein sama laskettu! <3 Kiitos sulle ihanasta kommentista ja myöskin tsemppiä loppuraskauteen!

      Poista