Kohti kevättä

Vanhan tietokoneeni näppäimistöstä lähtevä tuttu ääni sekoittuu kissan kehräykseen ja keittiön kellon tikitykseen. Sormeni syyhyävät jännityksestä, ja minua hymyilyttää. Tiedättekö, tätä mä olen odottanut ja tässä se nyt on: mun blogi, jonka mä aion tällä kertaa myös pitää hengissä. Ja mulla on tästä hyvä fiilis.

Olen pyörittänyt mielessäni haavetta uuden blogin perustamisesta kohta kaksi vuotta. En edes halua laskea kuinka montaa blogia olen viimeisen (yli) kymmenen vuoden aikana pyörittänyt, mutta eipä sillä kai olekaan mitään merkitystä. Ehkä se kertoo kuitenkin jotain: rakastan kirjoittamista valtavasti. Rakastan ajatuksieni jakamista, tarinoita ja tunne-elämyksiä sekä sitä, että joku muukin saattaa saada tästä ja minusta irti jotain. Se on siistiä ja se tekee mut tosi onnelliseksi.

Elämä on oikeasti aivan ihmeellinen oppimatka ja leikkikenttä, josta riittää paljon asiaa. Olen ajatellut, että blogin perustaminen vaatii kuitenkin erityisen hetkensä, joka ei ole vielä aiemmin tullut. Paitsi nyt.





Juuri nyt elän vaiheessa, josta haluan kirjoittaa. Meidän perhe elää keskellä isoa muutosta, joka ei rajoitu vain paneelikasoihin etupihalla, asuntolainaan ja maalla asumisen haasteisiin. Se ei rajoitu eriparisukkiin (joita kaikki kolme harrastamme), pyykkivuoreen tai pölyihin ikkunalaudoilla. Nimittäin kolmihenkisestä perheestämme tulee loppukeväällä viisihenkinen! Kaksosten odottaminen on testannut minua jo tähän mennessä aivan erityisellä tavalla, ja luulen, että tämä testi jatkuu pitkään. Olen kolunnut läpi internetin jokaiset monikkoperhesivustot ja silti koen, että minäkin tarvitsen oman kanavani ajatuksilleni. Tämä on jotain, josta haluan kirjoittaa. Koska kaksosuus pähkinänkuoressa: mikä ilo ja onni, mutta myös mikä erityislaatuinen haaste!

Mutta ei nää jutut todennäköisesti pelkkään kaksosuuteen jää. Tai siis ei jää - voin luvata. Olen suunnitellut juttuja liittyen henkiseen kehitykseen, vanhoihin romuihin sekä remonttiin niin itsessä kuin talossakin. Suunnitelmia mun ei kuitenkaan tämän enempää parane huudella. Usein mulla käy niin, että kun suunnittelen liiaksi, niin tylsistyn jo valmiiksi. Voidaan leikkiä, että tää on mun julkinen päiväkirja tai luonnoslehtiö, johon kirjoittelen sitä sun tätä niistä asioista, jotka tapahtuvat omalla tontilla. Hei joo, toihan on hyvä kuvaus tästä blogista!

Loppuelämäksi on blogi, jonka sisältö syntyy (pian) viisihenkisen perheen satavuotiaan omakotitalon seinien sisällä sekä kuraisella maastolla varustetulla puolen hehtaarin tontilla.