Äitihetkiä

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Olen hyörinyt uudessa kylpyhuoneessamme monta hetkeä viimeisen parin päivän aikana. Kahden kuukauden urakka ilman juoksevaa vettä, vessaa, tiskikonetta ja pyykinpesukonetta ovat saaneet minut viimepäivinä suorastaan rakastamaan kotitöitä. Pyykkikone on laulanut (fun fact: kyllä, se oikeasti laulaa, tai ainakin pimputtelee iloista melodiaa, kun on pessyt pyykit) tänään kolmesti ja tiskari kahdesti. Odotan sitä, että pian ohjelma on loppu, ja saan vielä yhdet tiskit koneeseen yötä vasten. Voin kertoa, että tiskivuoressa on ollut purkamisensa, eikä se ole ollut yhden illan projekti.

Nostin Nooan haalarin pois pyykkikoneesta ja ripustin sen roikkumaan kylpyhuoneeseen lampun pieleen katonrajaan. Puristelin ensin molemmat lahkeet ja sitten hihansuut kuivaksi. Puvun hihojen ja lahkeiden suista valuva vesi kasteli varpaani, ja myös kylpyhuoneen matto sai osansa. Siinä hetkessä olin rauhallinen. Mietin, että tunnenpas minä itseni onnelliseksi.

Todellakin. Onnelliseksi.
Avasin kylpyhuoneen oven eteiseen ja ripustin eteisen naulakkoon jo aiemmin pesemäni vaalearaidallisen äitiysmekon, jonka olin pessyt aiemmassa koneellisessa. Kuivaustilamme ovat hyvin rajalliset niin kauan, kunhan saamme kuivausrummun piilotettua fixi-kaappiimme. Mietin jo aikaisemmin, että nämä hetket on kyllä niitä lapsiperheiden tähtihetkiä, kun kuivausrumpu ei mahtunutkaan kylpyhuoneeseen. Luulen, että vain kuivausrummun tehokkuuden todennut vanhempi tietää oikeasti kuivausrummun arvon - ja kuinka se sitten vaikka piilotetaan eteiseen vasaran, naulojen, teippien, sahan, kirveen ynnä muun super lapsiystävällisen tavaran sekaan. Kunhan siitä ei tarvitse luopua. 

Olen yrittänyt nauttia näistä kaikista pienistä hetkistä, jotka voin tehdä vielä yksin - ja aivan rauhassa. Kun voin yksin viikata vaatteet nätisti, pyykätä, hinkuttaa rätillä keittiön lattiaa tai lajitella tavaroita annetaan - myydään - kestokasseihin. Olen maalannut huonekaluja ja ikkunan pokia. Olen tehnyt ruokaa valittamatta siitä. Ja kuinka onnelliseksi nämä asiat ovat minut tehneet juuri tänään.

Tiedän, että kun käyn nukkumaan, hiipivät pelot uniini. Aamulla saatan olla itkuinen ja hermostunut, kuten yleensä olen unettoman yön jälkeen, ja sellaisia yöni ovat poikkeuksetta ainakin paria yötä ennen äitiyspolin lääkärikäyntiä. Seuraavien yöunien laatu riippuu saadusta tuomiosta. Onneksi uutiset ovat olleet tähän asti luokkaa "ei hätää". Yliajattelevana äitinä ja vastasyntyneiden teholla työskentelevänä sairaanhoitajana on kuitenkin joskus vaikea erottaa oma kokemus muiden kokemuksesta. Silloin kun hoitaa lähinnä sairaita vauvoja, ja terveitä vauvoja on ollut elämässäni mukana yhden käden sormien verran, on haaste ymmärtää, että valtaosalla kaikki sujuu hyvin. 

Siksi haluan uskoa siihen, että meilläkin menee kaikki hyvin. Teen kovasti töitä sen eteen, että uskon siihen.


Aiemmin tänään minä siinä pyykätessäni ajattelin, että nämä hetket ovat sellaisia äitihetkiä. Hetkiä, jotka tulevat yhtä nopeasti kuin menevät ohi.

Yhtäkkiä olenkin kiitollinen kuraisista ulkovaatteista, joita saan ripustaa kuivumaan. Vielä kiitollisempi olen siitä, että joudun vuoden päästä kehittämään ratkaisun kolmen kurahaalarin pesu- ja säilytysmahdollisuuksille. Ja seuraavaksi tulee ne hetket jotka musertavat minut, kun lähden itkien poliklinikalta ja pelkään jo valmiiksi, mitä tapahtuu kahden viikon päästä. Kun pelkään sitä, minkä tiedän voivan olevan mahdollista. 

Tai sitten ne hetket ovat niitä, kun nautin saadessani siivota, kuunnella tiskikoneen hurinaa ja hinkata tahroja laminaattilattiasta. Ja vielä suuremmin nautin kun saan heittää tavaraa pois ja tuntuu, että nyt minulla ja meillä on enemmän tilaa hengittää.

Ja kuinka järjesten eteisen.
Ja kuinka ripustan ikkunoihin uudet verhot.
Ja kuinka onnellinen olen eilisestä lasagnesta, jonka voin pistää uuniin lämpeämään ennen kuin mieheni ja lapseni tulevat kotiin.

Sitten kun taas ajatukseni harhailevat ja pelkään joutuvani pian vuodelepoon, silloin rättini hinkkaa lattiaa entistä tahdikkaammin. Ja samalla minua vähän huvittaa ja itkettää ja naurattaa ja pelottaa. Ja sitten tajuan, että tätähän on olla äiti - tunteiden ja vaihtuvien onnenhetkien vuoristorataa.

Lähetä kommentti