sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Raekuuroja ja aurinkoa

T O U K O K U U 
Toukokuu on mun lempikuukausi. Toukokuun lämpö lämmittää niin kovin erilailla kolean kevään jälkeen. Jokainen käsivarsia kuumottava valonsäde ja auringonpilkahdus joka karkaa verhojen välistä on kuin ansaittu. Lähes poikkeuksetta talvi aina uuvuttaa mut. Mutta kesän kynnys ja toukokuu on kuin todiste, että täällä ollaan ja selvittiin.

Tänä vuonna toukokuussa oli jotain hyvin erilaista kuin aiempina vuosina. 

- Yhtäkkiä meillä onkin kaksi vauvaa, ja me vietämme äitienpäivää kolmen lapsen kanssa
- Valkovuokot heräsivät myöhään ja kielot eivät vielä edes kuki
- Todistetusti lunta voi sataa samalla viikolla kun lämpötilamittari näyttää +16 astetta varjossa
- Punkkikarkotteeksi ostettua pellavatervaöljy toimii ja pitää vasta ilmaantuneet hyttyset pois myös ihmisistä 
- Olen rakastunut Lauri Haaviin ja Ursus Factoryyn
- Pihallamme on enemmän voikukkia kuin koskaan aiemmin, enkä raaskisi ajaa niitä pois

Ja minä olen aidosti, hyvin syvimmällä tavalla onnellinen mahdollisuudesta päästä rakkaan ystäväni valmistujaisjuhliin. Olen maailman onnellisin siitä, että saan olla äitiyslomalla. Mikään ei enää ole itsestäänselvyys. Kiitos koronalle siitä, että laitoit asiat uuteen perspektiiviin, mikäli siitä voi jotakin positiivista hakea. 

Tässä kuussa uskalsin heittäytyä. Uskalsin seurata askelia, jotka vievät minut lähemmäksi unelmiani. Uskalsin sanoa kyllä, vaikka tiedän, että vuosi sitten en olisi uskaltanut. Sielussani on joku kummallinen levottomuus, mutta se tekee niin hyvää, että melkein hykertelen. Oloni on kokonainen, mutta keskeneräinen. 

Tämä oli hyvä kuukausi. Yllättävä ja arvoituksellinen. Ja meijän vauvat ovat jo melkein nelikiloisia. 

lauantai 30. toukokuuta 2020

Osaatko itsemyötätunnon taidon?

Jos kysyn sinulta, että oletko muistanut antaa itsellesi anteeksi, miltä sisälläsi tuntuu?

Sinä tiedät mistä olet tullut, missä olet ja mihin haluaisit mennä. Tiedät vahvuutesi ja tiedät ne asiat, joissa sinulla on vielä kehitettävää. Tiedät millainen lapsuutesi oli ja kenen kanssa kasvoit. Ja miten vietit vapaa-aikasi, kuinka kävit koulusi, kenen sanat toivat lohtua ja kenen sanat painoivat alas. Sinä tiedät miltä tuntuu olla ihossasi. Sinä tunnet sinut. 

Mutta miksi on edelleen niin hankalaa olla ruoskimatta ja arvostelematta, häpeämättä itseään? Miksi rakastaminen, sekä erehdysten ymmärtäminen ja anteeksiantaminen, tapahtuvat usein helpommin muita kuin itseään kohtaan? 

Ajattelin tänään käsitellä yhtä maailman tärkeimmistä aiheista, nimittäin itsemyötätuntoa. Itsemyötätunto on ymmärrystä ja ystävällisyyttä itseään kohtaan. Tapaa kohdata itsensä kuin kohtaisi parhaan ystävänsä. Itsensä inhimillistämistä ja lohduttamista. Ymmärrystä siitä, että kaikkia tunteita saa ja kuuluu kokea, ja että asioita kuuluu tapahtua. 


Mieli usein ruoskii omistajaansa, täysin automaattisesti. Onhan meille jo lapsina opetettu, että taitojamme mitataan kokeilla, ja että meidät punnitaan ja mitataan verratakseen tuloksia keskiarvoon. Koska kaikestahan löytyy keskiarvo, tavoite, ja aina on opetettu sen olevan raja, joka on saavutettava - toisinaan ylitettävä. Alapuolelle saa jäädä, mutta ei liikaa. Jos näin kuitenkin käy, on asiasta jo syntynyt ongelma, jonka ratkaisemiseen on paneuduttava. 

Siitä asti kun synnymme oletetaan meiltä kaikenlaista. Toiveita ja odotuksia, joiden tulisi täyttyä. Tasaista kasvua ja kehitystä vastasyntyneestä aikuisikään asti. Jokainen saa olemassaolonsa aikana kokea vaatimusten vaikutukset. Toiset selviävät niistä vähemmällä itsensä piiskaamisella, mutta kukaan ei selviä niistä kolhuitta.

Perfektionismi on itsemyötätunnon suurin haastaja ja estäjä. Perfektionismia ihaillaan ja arvostetaan, vaikka se ei usein ole kannattavaa. Uskomus siitä, että vain täydellinen onnistuminen riittää, on ihmisen henkiselle puolelle hyvin vahingollinen.

Koska elämää ei voi suorittaa. Koska elämä on jo rakenteeltaan arvaamaton ja epätäydellinen. 

Myötätunto toista kohtaan on sitä, kun asetut toisen asemaan ja kohtelet häntä ymmärtäväisesti ja ystävällisesti. Esimerkiksi jos ystäväsi soittaa ja kertoo menettäneensä työpaikan, lohdutat ja kannustat häntä parjaamisen ja syyttelyn sijaan. Myötätunto toista kohtaan herää luonnollisesti ja on tärkeää osoittaa myötätuntoa muille. Silloin he tuntevat olevansa tärkeitä, ja he kokevat tulleensa nähdyksi. 


Kuitenkin myös sinä itse tarvitset elääksesi myötätuntoista suhtautumista ITSEÄSI KOHTAAN. Sinä ansaitset tulla nähdyksi. Ymmärretyksi. Kuulluksi. 

Itsemyötätuntoinen ihminen pyrkii lievittämään omaa suruaan. Itsesyytösten ja häpeän sijaan hän huomaa näiden tunteiden alla piilevän surun ja hämmennyksen. Hän on oppinut löytämään tavan lohduttaa itseään sekä parantaa oloaan. Hän on oppinut kohtaamaan itsensä ystävänään ja antamaan itselleen anteeksi. Koska itsemyötätunnon taito on opittavissa.

Mutta miten? 

Tietoinen läsnäolo on avain itsemyötätuntoon. Se myös mahdollistaa rationaalisemman reagoinnin asioihin vähentäen tarpeetonta ahdistumista, pelkoa tai vihaa. Ihminen on tietoisesti läsnä 10% ajastaan ja loput 90% toimimme automaatiolla. Tietoinen läsnäolo saa näkemään tämän hetken sellaisena kuin se on - tiedostettuna kokemuksena, joka on ohimenevä. Sanat, äänet ja tapahtumat ovat ohimeneviä. Ihminen tiedostaa olevansa tässä hetkessä tällainen, mutta pian jo muuttuvansa. Koska mikään joka elää ei ole pysyvää. Olemisen tila vain on. Hetken kerrallaan. 

Tietoisuustaitojen oppiminen vaatii harjoittelua, eikä sitä opi yhdeltä istumalta. Sitä ei voi päättää vain oppivansa, vaan harjoituksia tulee toistaa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen. Meditaatiot ovat hyviä harjoituksia tietoiseen läsnäoloon ja sittemmin itsemyötätunnon omaksumiseen. 

Meditaatio ei aina tarkoita lotus-asennossa istumista, mantraamista tai hiljentymistä. Meditatiivistä tekemistä voi olla myös metsässä kävely ilman puhelinta, uiminen, piirtäminen tai mikä tahansa muu asia, jossa saat tehdä jotakin mieleistä, samalla keskittyen vain siihen olemassaolevaan hetkeen. Tärkeintä on saada opetettua itselleen, että itsesyytökset, asioiden pyörittely päässä uudelleen ja uudelleen, häpeä sekä ovat turhia. 

Kun sinusta tuntuu, ettet pääse jostakin harmillisesta tunteesta yli tunnekokemuksen pitkittyessä, istu vain alas. Ota hetki itsellesi ja laita silmät kiinni, ja vain hengitä. Ja päätä, että kun nouset ylös, tunnekokemus jää siihen tilaan. Jos se tuntuu vaikealta, kannattaa kokeilla ensin fyysistä rasitusta mm. juoksemista, ja sen jälkeen antaa pieni hetki vain hengittämiselle ja pysähtymiselle. 

Voit myös tarkkailla esimerkiksi häpeän tunnetta nostavaa tilannetta kuin ulkoapäin - mikä tilanteessa nostaa häpeän? Entä riittämättömyyden tunteen tai vihan itseään kohtaan? Onko tuo kohta tunnistettavissa muissakin tilanteissa? Onko se jotain, mistä sinulle on sanottu jo silloin kun olit lapsi? Kenen sanat kuulet, kun torut itseäsi? Onko se varmasti oma äänesi - vai onko se esimerkiksi äitisi, opettajasi tai vanhan ystäväsi ääni? Kenelle sinä et koe olevasi riittävän hyvä? Itsellesi, vai muille? Onko ääni varmasti sinun? 

Itsemyötätunto ei ole satama, johon saapuessasi et enää koskaan ajattele mitään harmillisia ajatuksia itsestäsi. Oppiessasi itsemyötätuntoisemmaksi löydät kuitenkin keinon huomata ruoskivan ajatustapasi, ja pystyt siirtymään ajattelemaan itsestäsi itsemyötätuntoisesti. 

Pyrkimällä tunteiden lähteelle löydät asiat, jotka aiheuttavat tämän hetkiset reaktiosi. Koska sitähän me olemme - heijastumia menneisyydestä. Kaikki kokemamme on tehnyt meistä sen, joka olemme nyt. Ja tunnistamalla elämänsä risteyskohdat, joista itsesyytökset ovat saaneet alkunsa, voit löytää syytösten lähteen ja eheytyä.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kiireellinen sektiosynnytys poikkeusoloissa

En varmasti ollut ainoa joka pelkäsi ja jännitti etukäteen sitä, miten synnytys poikkeusoloissa sujuisi. Kauhuskenaariot synnyttämisestä ja synnytysvuodeosastolla olemisesta ilman tukihenkilöä herätti ahdistusta jo ennen kuin mitään rajoituksia oli Suomessa edes tehty. Sen vuoksi ajattelin, että mun on pakko kirjoittaa ja jakaa oma kokemukseni synnyttämisestä poikkeusolojen aikaan. Heitetään nyt samaan syssyyn myös kerronta siitä, miten mulla ilmeni raskausmyrkytys tässä(kin) raskaudessa. Synnytyssairaalani oli Kanta-Hämeen keskussairaala, ja siellä myös toteutettiin kaikki raskausajan seuranta. Ensimmäinen synnytykseni oli Naistenklinikalla vuonna 2014.

Esikoisemme synnytyksestä minulla on hatarat muistikuvat. Tosiaan ensimmäinen raskauteni päättyi raskausmyrkytyksen takia kiireelliseen sektioon ja poikamme lähti suoraan vastasyntyneiden teho-osastolle. Sektio itsessään sujui hyvin, mutta koin jääväni yksin. Kun kaikki huomio lapsen syntymän jälkeen ohjattiin vauvaan, tunsin, että minä katosin. Kukaan ei puhunut mitään, ja lapsen isä lähti lapsen mukana kuten tapana on. Sektiosaliin laskeutunut hiljaisuus, informatiivisuuden vähyys vauvan voinnista, omat pelot sekä yksinjääminen sekä leikkuriin, että teholle ei tehnyt hyvää. 


Ennen kuin koronarajoituksia oli tehty, pääsin esittämään toiveeni tulevasta synnytyksestä pelkopolille. Kätilö ymmärsi minua ja lupasi, että tällä kertaa en jäisi yksin. En, vaikka päätyisimme sektioon ensisijaisesti toivotun alatiesynnytykseen sijaan. 

Sain luvan kahteen tukihenkilöön, oli synnytystapani mikä hyvänsä. Kaksosten syntyessä isä pääsisi heidän mukaansa, mutta minä en jäisi yksin, vaan seuranani olisi paras ystäväni, joka on minulle kuin toinen sisko. 

Rajoitusten tullessa voimaan karsittiin ensimmäisenä pois toinen tukihenkilö. Hieman myöhemmin vierailuja synnytys- ja naistenosastolla rajoitettiin vain puolisoihin. Sitten vain synnyttäneiden puolisoihin. Sitten heidät päästettiin mukaan vain synnytyksiin. Ja sitten isän pääsy sektiosaliin evättiin. Ja sitten kiellettiin kaikki vierailut synnytysvuodosastolla. 

Ajatus siitä, että olen jo lähtökohtaisesti sektiossa yksin ilman lapsen isän läsnäoloa nosti ahdistustani. Pelkäsin historian toistavan itseään. Sitten tuli vielä isompi asia murehdittavaksi - miten IHMEESSÄ selviän kaksosten kanssa sairaalassa ilman isän läsnäoloa, jouduin sitten sektioon tai en? Vauvoja on kuitenkin kaksi, eikä aika ollut kullannut muistoja ensimmäisten päivien kivuista sektion jälkeen. 


Koronasta huolimatta raskauden seuranta tapahtui säännöllisesti äitipolilla, noin 10-14 vuorokauden välein. Koska kaksosraskautta seurataan tiheästi, huomattiin, että viitteet raskausmyrkytyksestä olivat nousseet pintaan tässäkin raskaudessa. Tai oikeastaan minähän se oirekyttääjä olin. Ei varmastikaan riittäisi kahden käden sormet laskemaan, kuinka monta kertaa odotusaikana olen soittanut synnärin päivystyspuhelimeen ja pyytänyt päästä näytille. Niinpä osastolla tuli oltua seurannassa muutama kerta - lähinnä vain varmistamaan, että tilanne stabiloituu, ja pääsen taas kotiin lepäilemään. 

Ennen poikien syntymää, olin jo edeltävästi ollut osasto seurannassa muutaman päivän verran raskausmyrkytys oireiden lisääntymisen vuoksi. Vaikka paineeni olivat koholla jo muutenkin (155/95 luokkaa) olivat ne yhtäkkiä nousseet vielä korkeammaksi. Myös turvotus oli lisääntynyt, ja painoa oli kertynyt kahdessa viikossa liki kymmenen kiloa. Kasvoni muistuttivat kuuta, sekä sormeni, sääreni ja jalkateräni olivat niin turvoksissa, että painaessa ihoon jäi kraateri. Virtsassa oleva proteiinimäärä oli noussut. Näköhäiriöitäkin oli, sekä jatkuva päänsärky, joka tuli parasetamolin "läpi".


Minut otettiin osastolle saamaan Celestonet, eli kortisonit, vauvojen keuhkoja kypsyttämään. Kortisoni pistoksilla voi toisinaan olla parantava vaikutus raskausmyrkytykseen, ja siitä tosiaan oli minulle hyötyä. Hikoilin nesteitä kehostani pois yli neljä kiloa parissa vuorokaudessa, verenpaineeni laskivat sekä proteiinimäärä laski. Koska vointini parantui kortisonipistosten jälkeen, pääsin kotilomille kahdeksi yöksi sanoilla "tulet sitten herkästi takaisin" säestettynä.

Heräsin lauantaiaamuna 18. päivä huhtikuuta kello kahdeksan aikaan aamulla. Voinnissani ei ollut mitään erikoista, mutta edeltävänä yönä verenpaineeni olivat hieman koholla verrattuna normaaliin tasoon, eli jo korkeaan mikä minulla oli entuudestaan. En silti ollut huolissani, vaan ajattelin rauhassa odotella aamuun. Aamulla paineet olivat edelleen korkeammat kuin aiemmin, jotakin 165/105 luokkaa. 

Lähdin ajamaan sairaalalle. Olimme sopineet kontrolliajan osastolle kello yhdeksäksi, jolloin ottaisimme uusia verikokeita ja katsoisimme, pääsisinkö vielä kotilomille arvojeni puolesta. Ajomatkaa meiltä sairaalalle on noin puoli tuntia, ja jossain vaiheessa matkaa hiipi päähäni taas päänsärky. Se ei ollut mitenkään erikoista, sillä sekä alkuraskaudessa, että näin loppuraskaudessa minulla oli särkenyt päätä joka ikinen päivä.


Kun pääsen sairaalalle, kävelin osastolle labroille, jonka jälkeen kävin makuulle omalle sairaalasängylleni ja pyysin kätilöä tuomaan minulle särkylääkettä. Suljin silmäni ja yritin nukkua. Kuitenkin päänsärky pysyi, eikä lääkkeistä ollut mitään hyötyä. Horkkaisena mittasin verenpaineeni, ja ne olivat entistäkin korkeammat. Ei mennyt kauaakaan kun aloin taas saada jatkuvasti näköoireita. Viimeisenä alkoi tärinä, joka valtasi kehoni kauttaaltaan. Samalla kun tärinä alkaa, puheentuottaminen ja ajattelu muuttuvat hankaliksi.

Sekä tässä kaksosraskaudessa, että esikoista odottaessa, myrkytyksen vaikeutuessa alkaa kehossani valtava tärinä. Lääkäri on kertonut tärinän alkavan usein juuri ennen kuin äiti alkaa kouristaa. Niinpä lääkäri teki päätöksen kiireellisestä sektiosta ja minulle alettiin antamaan magnesiumia suoneen kouristuksen ehkäisemiseksi ja paineiden laskemiseksi. 


Sain soitettua miehelleni uutisista. Hän pakkasi mukaan sairaalakassin (viitteistä huolimatta en ollut pakannut sitä, vaikka oli melko varmaa, että synnytys on lähellä!) ja lähti esikoisemme kanssa sairaalaan. Parkkipaikalla vastassa olivat vanhempani, jotka ottivat Nooan hoiviinsa.

Minut kärrättiin synnytyssalin sektioheräämöhuoneeseen. Huoneessa tehdään kaikki sektiovalmistelut, kuten katetrointi, vitaalien mittaukset sekä spinaalikatetrin laittaminen. Pian lasten isä tuli paikalle, ja sai odotella kanssani leikkauksen alkamista. 

Kun lähdin leikkaussaliin, mieheni jäi sektioheräämöön odottelemaan. Leikkaussalissa väkeä riitti taas sen verran, ettei tarvinnut yksin jäädä. Olin ollut etukäteen hyvin surullinen siitä, kun tukihenkilö ei päässyt mukaan sektioon, mutta to be honest, ainakaan minä en edes jäänyt kaipaamaan tukihenkilöä. Leikkurin henkilökunta jutteli minulle säännöllisesti ja kertoi missä mennään. Kun pojat olivat syntyneet, sain heidät hetkeksi poskeani ja rintakehääni vasten. Se oli maailman ihanin ensikohtaaminen, vaikka ei ehkä uskoisi! Kun minusta tuntui hyvältä, vietiin pojat vastasyntyneiden teholle. He voivat syntyessään erinomaisesti ja saivat täydet pisteet, mutta pienten viikkojen takia he lähtivät VTO:lle.

Isä oli heti kutsuttu vauvojen luo, ja hän pääsi heti laittelemaan vaippaa ja ottamaan kaksoset kenguruhoitoon. Hän vietti aikaa vauvateholla yhteensä noin 6h, jonka aikana sai tulla luokseni sektioheräämöön miten tahtoi. 

Heräämössä minä nukuin ja sain nauttia vauvojen kuvista. Paineeni tasoittuivat lääkkeillä ja magnesium-tippaa ei enää tarvittu. Myöhemmin illalla sain vauvat ensimmäisen kerran syliini, kun vauvat tuotiin tunnin ajaksi luokseni heräämöön, ennen kuin minä siirryin synnytysvuodeosastolle ja isä lähti kotiin. 

Leikkurissa, heräämössä sekä vauvateholla meidät kohdattiin hyvin. Kiireen tuntua ei ollut, vaikka tekemistä henkilökunnalla varmasti riitti. Isää ei hätistelty pois, vaan hän sai olla vauvojen ja minun kanssani niin kauan kuin tahtoi. 


Vieriosastolla kohtaaminen oli myös kuin normaalistikin. Heti aamusta harjoittelimme hoitajan tukemana ylösnousua ja kävelemistä. Hän auttoi minut suihkuun sekä päälle pukemisessa. Päivän mittaan kuulumiseni tarkastettiin useaan kertaan.

Vauvat pääsivät luokseni vieriosastolle kahden päivän ikäisenä. Olin jo etukäteen pelännyt, että miten IHMEESSÄ pystyn hoitamaan kahta mukulaa jos joudun sektioon, ja olen vielä yksin osastolla ilman puolisoani?!

Onnekseni olin toipunut sektiosta erinomaisesti, liikkuminen oli jo lähes vaivatonta ja minulla riitti jaksamista vaikka muille jakaa. Toisekseen lisään, että onnekseni olen joutunut ääritilanteessa hoitamaan neljää tai pahimmillaan viittä vauvaa samaan aikaan. Kaksosten hoitaminen yksin olisi varmasti ollut vaikeampaa, jos minulla ei olisi ollut jo siitä kokemusta. 

Vaikka enhän minä oikeasti yksin ollut. AINA sain apua kun tarvitsin - jos en heti, niin pienen "oota pieni hetki, tuun ihan kohta" venailun jälkeen viimeistään. Öisin hoitaja syötti toisen vauvan kun minä syötin toisen, ellen itse pyytänyt saada hoitaa molemmat yksin. Vauvat pääsivät jopa kansliaan yöksi muutamaksi tunniksi, jotta minä sain nukkua pidemmän pätkän. Palvelu oli siis ihan huippua. 

Kotiuduimme kahdeksan päivän kuluttua. Muistoissani tämä kiireellinen sektiosynnytys ja päivät sairaalalla olivat aivan super ihania. No, ei ihan joka hetki, mutta ne ailahdukset johtuivat hormooneista. Tietysti minulla oli kova ikävä Nooaa ja miestäni, mutta kun tiesi tämän olevan vain hetkellistä, niistä hetkistä pääsi kyllä eteenpäin. 

Oli ihana huomata, että olin murehtinut turhaan, että pärjäisimmekö. Että olisiko kätilöillä meille aikaa, tai kuka minua auttaisi. Kaikki hoitui paremmin kuin olisin uskonut. Sairaalan henkilökunta on mielettömän upea. Kun ravasin seurannoissa, ultrassa ynnä muussa, oli sairaalassa aina ihana vastaanotto. Samoin silloin, kun jouduin osastolle seurantaan. Ja yhtä lailla sen jälkeen, kun vauvat olivat syntyneet. 

Monia on kiinnostanut myös, että koimmeko, että alun erossa olo isästä ja isoveljeltä olisi vaikuttanut jotenkin heidän välisiin suhteisiinsa. Vastaus siihen on yksinkertainen: ei todellakaan! Juuri mietimme miehen kanssa, että eihän sitä edes muista, että olimme ensimmäisen viikon kolmistaan sairaalassa. Kotona hoidamme vauvoja tasavertaisesti ja lämpimästi, kuten myös maailman reippain isoveli tekee.

Muutamia vinkkejä sinulle, joka todennäköisesti synnytät poikkeusolojen aikana:

1. Älä pelkää, pärjäät kyllä hienosti! Sinua EI jätetä yksin. Kätilöt ja muut hoitajat ovat töissä teitä varten. 

2. Muista, että hetki on lyhyt. Ensipäivät jotka vietätte sairaalassa ovat hyvin pieni osa elämästä, prosentuaalisesti olematon. On harmi, etteivät isät pääse jakamaan niitä kanssanne, mutta tilanne on tällainen tärkeistä syistä. 

3. Ota itsellesi myös jotain tekemistä mukaan. Mulla oli mukana kirjoitusvihko ja kynät, kirja ja kuulokkeet. Välillä voi nimittäin tulla hiljaisempiakin hetkiä, eikä ihan aina jaksa vaan nukkua. 

4. Osta mukaan tarpeeksi herkkuja! TÄRKEÄ! Niitä ei nimittäin voi näinä hetkinä kipittää hakemaan kahviosta tai pyytää jotakuta tuomaan. 

5. Soittele, viestittele, ota paljon kuvia, juttele facetimessa vauvojen ja läheisten kanssa! Niin saatte jakaa pienen yhteisen kokemuksen uuden tulokkaan ensihetkistä. 

perjantai 22. toukokuuta 2020

Tupla O ja tarina nimien takaa

Mä olen AINA rakastanut miettiä nimiä, ja rakastan sitä, jos jonkun nimellä on taustalla tarina.

Myönnän, että kaksosia odottaessa aloin jo naurettavan varhain miettimään nimiä. Tein omat listat sekä tyttöjen että poikien nimille, ja päivitin listaan aina uuden ihanan nimen, kun sellainen tuli vastaan. Lista täyttyi luvattoman pitkäksi etenkin tyttöjen nimistä. 

Mielestäni nimi tekee paljon ihmisen persoonalle. Jotenkin uskon, että nimi myös "ohjaa" ihmistä - jos tiedätte mitä meinaan. Esimerkiksi koko nimeni on Veera (totuus, usko) Ida (tahto) Maria (kapina, rakastettu). Minut tuntevat tietävät, että etenkin teini-iässä olen räiskynyt varsin paljon, mutta perusluonteeseeni on kätketty tulisuus, totuuden etsiminen ja oman tien raivaaminen. Taikauskoista - tiedän. Mutta luulen, että meitä uskovaisia on muitakin. 


Olisimme halunneet pitää kaksosille kauniit ristiäiset kotonamme ja antaa heille nimet lämpimänä kesäpäivänä rakkaittemme läsnäollessa. Poikkeusolojen vuoksi päätimme jättää juhlat juhlimatta - ainakin tältä vuodelta. Läheistemme joukossa on paljon riskiryhmään kuuluvia ihmisiä, emmekä halua riskeerata kenenkään terveyttä tai myöskään tinkiä tärkeiden ihmisten läsnäolosta tärkeänä päivänä.

Siksi lähetimmekin muutama päivä sitten läheisillemme kirjeet, joihin kirjoitin lyhyesti kaksosten odotusajasta, syntymästä, nimestä ja tarinoista niiden takaa sekä julkistimme kummit. Joten voisi sanoa, että kirje sisälsi ristiäispäivän ohjelman. Vain kakku ja kahvit puuttuivat! 

Kuten kirjeeseenkin kirjoitin: epätavalliset olot vaativat epätavallisia ratkaisuja. Siksi päädymme viestittelyyn. Ja se toimi. 

Nyt kun läheisemme ovat kuulleet tarinat nimen takaa ensin, haluan jakaa ne myös tänne blogiin. Saanemme esitellä poikiemme kauniit nimet:


A-vauva "Pulla" sai nimekseen Oscar Mio Mauri.

Oscar nimenä tarkoittaa jumalallista taistelijaa sekä jumalallista vahvuutta. Poikien isän toinen nimi Oskari oli lähteenä idealle nimestä Oscar. Tuokoon nimi hänelle tarmoa ja päättäväisyyttä, elämän elinvoimaa. 

Mio-nimi tuli pelkästään nimen kauneuden vuoksi, ja se sopii hyvin yhteen Olavin toisen nimen kanssa. Se muistuttaa kirjasta Mio Min Mio, joten ehkä luvassa on jännittäviä seikkailuja? Hmm, varmasti! 

Mauri taas on lasten isän vaarin etunimi. Nimi Mauri näin ollen kunnioittaa suvun jatkuvuutta, ja on osoitus siitä kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat perheellemme. Toivomme, että Oscar perii näin isovaarinsa sydämellisyyden. 

B-vauva "Pilli" sai nimekseen Olavi Neo Juhani.

Olavi tarkoittaa esi-isien pyhäinjäännöstä ja sukunsa jatkajaa. Siispä toivomme, että Olavi perii ja kantaa mukanaan perheillemme pyhät asiat ja arvot. Olavi nimi oli yhtenä ehdotuksena jo Nooalle vuonna 2014, mutta se sai paikkansa nyt.

Ajattelin ennen, että jos saisin vielä pojan, tulisi sen nimeksi Neo. Niinpä "pienen" keskustelun jälkeen Neosta tuli Olavin toinen nimi, ja nimi tarkoittaakin monia asioita - kreikaksi uutta, afrikaksi
lahjaa ja japaniksi kirsikan kukkia.

Nimi Juhani on äitini isän toinen nimi. En ole koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannut, mutta olen kuullut hänestä paljon hyvää - hän oli ahkera työmies, joka rakasti autoja ja lapsiaan. Kunnioittakoon kolmas nimi hänen muistoaan nyt tämän pienen miehen matkassa mukana.


Siinä lyhyesti tarina meidän tuplien nimien takaa. Löytyykö täältä muita nimien fiilistelijöitä? Minkä nimisiä lapsia teiltä löytyy jo? Jätä kommentti if you feel like it!

P. S. jos nämä herrat olisivat olleet tyttöjä, olisi ainakin jotkut heidän nimistään olleet Siviä, Matilda ja Eden! Niin kauniit! 

maanantai 11. toukokuuta 2020

He ovat täällä


Olkoon yhdessäolossanne myös tyhjyyttä
Tanssikoon tuuli välillänne
Pitäen erossa ja samalla yhteen lyöden

Pitäkää toisistanne tiukasti kiinni
ja halatkaa tiukemmin 

Päästäkää irti silloin kun kiristää
jättämättä toista yksin 


Naurakaa
ja nauttikaa elämästä

Rakastakaa aina

Älkää sokeasti
vaan täysin tietoisesti

Täydellä sydämellä
käsillä
jaloilla 
Sielulla 
ruumiilla


Antakaa sydämenne 
Mutta älkää toisen omaksi 
Vaan toiselle pideltäväksi


Ja muistakaa
Että rakastan teitä aina

Äiti
11.5.2020

--------------------------------------------------------------

Rakkaat, pitkään ja hartaasti toivotut ja odotetut poikamme syntyivät keisarillisesti 18. toukokuuta kello 14:36 ja 14:37. Raskaus purettiin pahentuneen vakavan raskausmyrkytyksen vuoksi raskausviikoilla 33+6. Heidän syntymäpäivänsä oli kaunis ja keväinen, auringon lämmittämä ja valoa tulviva. Niin kuin hekin ovat. 

A-vauva "Pulla" oli syntyessään 43,5 cm pitkä ja painoi 2210 grammaa. B-vauva "Pilli" taas oli hieman pikkuruisempi painaen 1890 grammaa ja ollen 41,5cm pitkä. 

Ja me kaikki olemme voineet paremmin, kuin mikään olisi voinut viitata. Ja onnea on elämä ja sen lahja.