keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kiireellinen sektiosynnytys poikkeusoloissa

En varmasti ollut ainoa joka pelkäsi ja jännitti etukäteen sitä, miten synnytys poikkeusoloissa sujuisi. Kauhuskenaariot synnyttämisestä ja synnytysvuodeosastolla olemisesta ilman tukihenkilöä herätti ahdistusta jo ennen kuin mitään rajoituksia oli Suomessa edes tehty. Sen vuoksi ajattelin, että mun on pakko kirjoittaa ja jakaa oma kokemukseni synnyttämisestä poikkeusolojen aikaan. Heitetään nyt samaan syssyyn myös kerronta siitä, miten mulla ilmeni raskausmyrkytys tässä(kin) raskaudessa. Synnytyssairaalani oli Kanta-Hämeen keskussairaala, ja siellä myös toteutettiin kaikki raskausajan seuranta. Ensimmäinen synnytykseni oli Naistenklinikalla vuonna 2014.

Esikoisemme synnytyksestä minulla on hatarat muistikuvat. Tosiaan ensimmäinen raskauteni päättyi raskausmyrkytyksen takia kiireelliseen sektioon ja poikamme lähti suoraan vastasyntyneiden teho-osastolle. Sektio itsessään sujui hyvin, mutta koin jääväni yksin. Kun kaikki huomio lapsen syntymän jälkeen ohjattiin vauvaan, tunsin, että minä katosin. Kukaan ei puhunut mitään, ja lapsen isä lähti lapsen mukana kuten tapana on. Sektiosaliin laskeutunut hiljaisuus, informatiivisuuden vähyys vauvan voinnista, omat pelot sekä yksinjääminen sekä leikkuriin, että teholle ei tehnyt hyvää. 


Ennen kuin koronarajoituksia oli tehty, pääsin esittämään toiveeni tulevasta synnytyksestä pelkopolille. Kätilö ymmärsi minua ja lupasi, että tällä kertaa en jäisi yksin. En, vaikka päätyisimme sektioon ensisijaisesti toivotun alatiesynnytykseen sijaan. 

Sain luvan kahteen tukihenkilöön, oli synnytystapani mikä hyvänsä. Kaksosten syntyessä isä pääsisi heidän mukaansa, mutta minä en jäisi yksin, vaan seuranani olisi paras ystäväni, joka on minulle kuin toinen sisko. 

Rajoitusten tullessa voimaan karsittiin ensimmäisenä pois toinen tukihenkilö. Hieman myöhemmin vierailuja synnytys- ja naistenosastolla rajoitettiin vain puolisoihin. Sitten vain synnyttäneiden puolisoihin. Sitten heidät päästettiin mukaan vain synnytyksiin. Ja sitten isän pääsy sektiosaliin evättiin. Ja sitten kiellettiin kaikki vierailut synnytysvuodosastolla. 

Ajatus siitä, että olen jo lähtökohtaisesti sektiossa yksin ilman lapsen isän läsnäoloa nosti ahdistustani. Pelkäsin historian toistavan itseään. Sitten tuli vielä isompi asia murehdittavaksi - miten IHMEESSÄ selviän kaksosten kanssa sairaalassa ilman isän läsnäoloa, jouduin sitten sektioon tai en? Vauvoja on kuitenkin kaksi, eikä aika ollut kullannut muistoja ensimmäisten päivien kivuista sektion jälkeen. 


Koronasta huolimatta raskauden seuranta tapahtui säännöllisesti äitipolilla, noin 10-14 vuorokauden välein. Koska kaksosraskautta seurataan tiheästi, huomattiin, että viitteet raskausmyrkytyksestä olivat nousseet pintaan tässäkin raskaudessa. Tai oikeastaan minähän se oirekyttääjä olin. Ei varmastikaan riittäisi kahden käden sormet laskemaan, kuinka monta kertaa odotusaikana olen soittanut synnärin päivystyspuhelimeen ja pyytänyt päästä näytille. Niinpä osastolla tuli oltua seurannassa muutama kerta - lähinnä vain varmistamaan, että tilanne stabiloituu, ja pääsen taas kotiin lepäilemään. 

Ennen poikien syntymää, olin jo edeltävästi ollut osasto seurannassa muutaman päivän verran raskausmyrkytys oireiden lisääntymisen vuoksi. Vaikka paineeni olivat koholla jo muutenkin (155/95 luokkaa) olivat ne yhtäkkiä nousseet vielä korkeammaksi. Myös turvotus oli lisääntynyt, ja painoa oli kertynyt kahdessa viikossa liki kymmenen kiloa. Kasvoni muistuttivat kuuta, sekä sormeni, sääreni ja jalkateräni olivat niin turvoksissa, että painaessa ihoon jäi kraateri. Virtsassa oleva proteiinimäärä oli noussut. Näköhäiriöitäkin oli, sekä jatkuva päänsärky, joka tuli parasetamolin "läpi".


Minut otettiin osastolle saamaan Celestonet, eli kortisonit, vauvojen keuhkoja kypsyttämään. Kortisoni pistoksilla voi toisinaan olla parantava vaikutus raskausmyrkytykseen, ja siitä tosiaan oli minulle hyötyä. Hikoilin nesteitä kehostani pois yli neljä kiloa parissa vuorokaudessa, verenpaineeni laskivat sekä proteiinimäärä laski. Koska vointini parantui kortisonipistosten jälkeen, pääsin kotilomille kahdeksi yöksi sanoilla "tulet sitten herkästi takaisin" säestettynä.

Heräsin lauantaiaamuna 18. päivä huhtikuuta kello kahdeksan aikaan aamulla. Voinnissani ei ollut mitään erikoista, mutta edeltävänä yönä verenpaineeni olivat hieman koholla verrattuna normaaliin tasoon, eli jo korkeaan mikä minulla oli entuudestaan. En silti ollut huolissani, vaan ajattelin rauhassa odotella aamuun. Aamulla paineet olivat edelleen korkeammat kuin aiemmin, jotakin 165/105 luokkaa. 

Lähdin ajamaan sairaalalle. Olimme sopineet kontrolliajan osastolle kello yhdeksäksi, jolloin ottaisimme uusia verikokeita ja katsoisimme, pääsisinkö vielä kotilomille arvojeni puolesta. Ajomatkaa meiltä sairaalalle on noin puoli tuntia, ja jossain vaiheessa matkaa hiipi päähäni taas päänsärky. Se ei ollut mitenkään erikoista, sillä sekä alkuraskaudessa, että näin loppuraskaudessa minulla oli särkenyt päätä joka ikinen päivä.


Kun pääsen sairaalalle, kävelin osastolle labroille, jonka jälkeen kävin makuulle omalle sairaalasängylleni ja pyysin kätilöä tuomaan minulle särkylääkettä. Suljin silmäni ja yritin nukkua. Kuitenkin päänsärky pysyi, eikä lääkkeistä ollut mitään hyötyä. Horkkaisena mittasin verenpaineeni, ja ne olivat entistäkin korkeammat. Ei mennyt kauaakaan kun aloin taas saada jatkuvasti näköoireita. Viimeisenä alkoi tärinä, joka valtasi kehoni kauttaaltaan. Samalla kun tärinä alkaa, puheentuottaminen ja ajattelu muuttuvat hankaliksi.

Sekä tässä kaksosraskaudessa, että esikoista odottaessa, myrkytyksen vaikeutuessa alkaa kehossani valtava tärinä. Lääkäri on kertonut tärinän alkavan usein juuri ennen kuin äiti alkaa kouristaa. Niinpä lääkäri teki päätöksen kiireellisestä sektiosta ja minulle alettiin antamaan magnesiumia suoneen kouristuksen ehkäisemiseksi ja paineiden laskemiseksi. 


Sain soitettua miehelleni uutisista. Hän pakkasi mukaan sairaalakassin (viitteistä huolimatta en ollut pakannut sitä, vaikka oli melko varmaa, että synnytys on lähellä!) ja lähti esikoisemme kanssa sairaalaan. Parkkipaikalla vastassa olivat vanhempani, jotka ottivat Nooan hoiviinsa.

Minut kärrättiin synnytyssalin sektioheräämöhuoneeseen. Huoneessa tehdään kaikki sektiovalmistelut, kuten katetrointi, vitaalien mittaukset sekä spinaalikatetrin laittaminen. Pian lasten isä tuli paikalle, ja sai odotella kanssani leikkauksen alkamista. 

Kun lähdin leikkaussaliin, mieheni jäi sektioheräämöön odottelemaan. Leikkaussalissa väkeä riitti taas sen verran, ettei tarvinnut yksin jäädä. Olin ollut etukäteen hyvin surullinen siitä, kun tukihenkilö ei päässyt mukaan sektioon, mutta to be honest, ainakaan minä en edes jäänyt kaipaamaan tukihenkilöä. Leikkurin henkilökunta jutteli minulle säännöllisesti ja kertoi missä mennään. Kun pojat olivat syntyneet, sain heidät hetkeksi poskeani ja rintakehääni vasten. Se oli maailman ihanin ensikohtaaminen, vaikka ei ehkä uskoisi! Kun minusta tuntui hyvältä, vietiin pojat vastasyntyneiden teholle. He voivat syntyessään erinomaisesti ja saivat täydet pisteet, mutta pienten viikkojen takia he lähtivät VTO:lle.

Isä oli heti kutsuttu vauvojen luo, ja hän pääsi heti laittelemaan vaippaa ja ottamaan kaksoset kenguruhoitoon. Hän vietti aikaa vauvateholla yhteensä noin 6h, jonka aikana sai tulla luokseni sektioheräämöön miten tahtoi. 

Heräämössä minä nukuin ja sain nauttia vauvojen kuvista. Paineeni tasoittuivat lääkkeillä ja magnesium-tippaa ei enää tarvittu. Myöhemmin illalla sain vauvat ensimmäisen kerran syliini, kun vauvat tuotiin tunnin ajaksi luokseni heräämöön, ennen kuin minä siirryin synnytysvuodeosastolle ja isä lähti kotiin. 

Leikkurissa, heräämössä sekä vauvateholla meidät kohdattiin hyvin. Kiireen tuntua ei ollut, vaikka tekemistä henkilökunnalla varmasti riitti. Isää ei hätistelty pois, vaan hän sai olla vauvojen ja minun kanssani niin kauan kuin tahtoi. 


Vieriosastolla kohtaaminen oli myös kuin normaalistikin. Heti aamusta harjoittelimme hoitajan tukemana ylösnousua ja kävelemistä. Hän auttoi minut suihkuun sekä päälle pukemisessa. Päivän mittaan kuulumiseni tarkastettiin useaan kertaan.

Vauvat pääsivät luokseni vieriosastolle kahden päivän ikäisenä. Olin jo etukäteen pelännyt, että miten IHMEESSÄ pystyn hoitamaan kahta mukulaa jos joudun sektioon, ja olen vielä yksin osastolla ilman puolisoani?!

Onnekseni olin toipunut sektiosta erinomaisesti, liikkuminen oli jo lähes vaivatonta ja minulla riitti jaksamista vaikka muille jakaa. Toisekseen lisään, että onnekseni olen joutunut ääritilanteessa hoitamaan neljää tai pahimmillaan viittä vauvaa samaan aikaan. Kaksosten hoitaminen yksin olisi varmasti ollut vaikeampaa, jos minulla ei olisi ollut jo siitä kokemusta. 

Vaikka enhän minä oikeasti yksin ollut. AINA sain apua kun tarvitsin - jos en heti, niin pienen "oota pieni hetki, tuun ihan kohta" venailun jälkeen viimeistään. Öisin hoitaja syötti toisen vauvan kun minä syötin toisen, ellen itse pyytänyt saada hoitaa molemmat yksin. Vauvat pääsivät jopa kansliaan yöksi muutamaksi tunniksi, jotta minä sain nukkua pidemmän pätkän. Palvelu oli siis ihan huippua. 

Kotiuduimme kahdeksan päivän kuluttua. Muistoissani tämä kiireellinen sektiosynnytys ja päivät sairaalalla olivat aivan super ihania. No, ei ihan joka hetki, mutta ne ailahdukset johtuivat hormooneista. Tietysti minulla oli kova ikävä Nooaa ja miestäni, mutta kun tiesi tämän olevan vain hetkellistä, niistä hetkistä pääsi kyllä eteenpäin. 

Oli ihana huomata, että olin murehtinut turhaan, että pärjäisimmekö. Että olisiko kätilöillä meille aikaa, tai kuka minua auttaisi. Kaikki hoitui paremmin kuin olisin uskonut. Sairaalan henkilökunta on mielettömän upea. Kun ravasin seurannoissa, ultrassa ynnä muussa, oli sairaalassa aina ihana vastaanotto. Samoin silloin, kun jouduin osastolle seurantaan. Ja yhtä lailla sen jälkeen, kun vauvat olivat syntyneet. 

Monia on kiinnostanut myös, että koimmeko, että alun erossa olo isästä ja isoveljeltä olisi vaikuttanut jotenkin heidän välisiin suhteisiinsa. Vastaus siihen on yksinkertainen: ei todellakaan! Juuri mietimme miehen kanssa, että eihän sitä edes muista, että olimme ensimmäisen viikon kolmistaan sairaalassa. Kotona hoidamme vauvoja tasavertaisesti ja lämpimästi, kuten myös maailman reippain isoveli tekee.

Muutamia vinkkejä sinulle, joka todennäköisesti synnytät poikkeusolojen aikana:

1. Älä pelkää, pärjäät kyllä hienosti! Sinua EI jätetä yksin. Kätilöt ja muut hoitajat ovat töissä teitä varten. 

2. Muista, että hetki on lyhyt. Ensipäivät jotka vietätte sairaalassa ovat hyvin pieni osa elämästä, prosentuaalisesti olematon. On harmi, etteivät isät pääse jakamaan niitä kanssanne, mutta tilanne on tällainen tärkeistä syistä. 

3. Ota itsellesi myös jotain tekemistä mukaan. Mulla oli mukana kirjoitusvihko ja kynät, kirja ja kuulokkeet. Välillä voi nimittäin tulla hiljaisempiakin hetkiä, eikä ihan aina jaksa vaan nukkua. 

4. Osta mukaan tarpeeksi herkkuja! TÄRKEÄ! Niitä ei nimittäin voi näinä hetkinä kipittää hakemaan kahviosta tai pyytää jotakuta tuomaan. 

5. Soittele, viestittele, ota paljon kuvia, juttele facetimessa vauvojen ja läheisten kanssa! Niin saatte jakaa pienen yhteisen kokemuksen uuden tulokkaan ensihetkistä. 

4 kommenttia:

  1. Onnittelut vauvoista! :) Minua jäi kiinnostamaan kohta "Vauvat pääsivät luokseni vieriosastolle kahden päivän ikäisenä." Missä vauvat olivat tähän asti? Vauvateholla? Kuka niitä siloin hoiti? Saitko olla heidän kanssaan tuolloin koko ajan? Entä saiko isä nähdä heitä? Vai olivatko pääasiassa kätilöiden hoidettavina nuo kaksi ekaa päivää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, ja kiitos onnitteluista! Tosiaan vauvat olivat ensimmäiset kaksi päivää vto:lla tarkkailussa. Sain mennä ja tulla heidän luokseen ihan vapaasti, joten hoidin heidän ruokailunsa lähes kaikkina muina kertoina paitsi öisin.

      Poista
  2. Onneksi olkoon ihanista pienokaisista ❤️ Millä viikolla pojat tosiaan syntyivät?
    Oikeen aurinkoista kesää teidän perheelle ☀️☀️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos onnitteluista ❤️ pojat syntyivät rv 33+6 :) samoin ihanaa kesää sinne💛✨

      Poista