sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

"Eikä?! Siis taasko teille tulee poikia?!"

Minulla on kolme poikaa. Kun odotin kaksosia, tuntui, että toiset odottivat puolestani meille nimenomaan tyttökaksosia. Olihan esikoisemme jo poika, ja jokaisessa "esimerkillisessä perheessä" on tietysti tyttöjä ja poikia. Ainakin näin olen kuullut, että se on jotenkin parempaa ja tavoiteltavaa. Eihän kukaan nyt pelkästään poikia halua. 
Kun selvisi, että kaksoset ovat identtiset, alkoi kutkuttava odottelu siitä, ovatko he tuplatytöt vai tuplapojat. Tietysti meitä vanhempiakin jännitti, ja esimerkiksi minulla oli super vahva "tyttöfiilis", vaikka näinkin unia kahdesta ihanasta poikavauvasta. 

On myös aivan luonnollista, että läheiset osallistuivat odotukseen myös. He sanoivat esimerkiksi, että "olisi kyllä aika söpöä jos he olisivat tyttöjä", ja tällaiset kommentit ovat aivan jees. Mutta nyt on kyllä pakko todeta, että toiset ovat laukoneet poikien odotukseen liittyen aivan idioottimaisia kommentteja. Ja kyllä, on mennyt tunteisiin. 



Yhtenä esimerkkinä lukuisista kerroista, eräs puolituntematon nainen kauhisteli ääneen sitä, kuinka me saadaan TAAS poikia. Olin aivan Hoo Moilasena. Ihme, kun hän ei pahoitellut sitä suoraan! Onhan tuollainen poikakatraan huoltaminen kuitenkin jotain ensiluokkaisen raskasta ja hirveää! 

Välillä on vaikea vastaanottaa tuollaista ihmettelyn ja kauhistelun sekaista tekstiä, joita toiset laukovat ihan estoitta. On kuitenkin kyse lapsista - minun lapsistani.  Muita legendaarisia letkautuksia ovat olleet muun muassa:

"Voi ei, olis nyt edes toinen ollut tyttö!" 

"No voi. No jos neljäs olisi sitten tyttö?" 

"Mä en halua lapsia just sen takia kun saisin kuitenkin vain poikia."

"Hehhe, no voi että! Tsemppiä! Poikien kanssa kyllä vilskettä riittää! No jaksamisia, kyllä se meno joskus siitä rauhoittuu!" 


Usein en osaa vastata mitään. Raskaushormoneissani olen kuitenkin itkeskellyt itkekseni kommenteille tilanteen mennessä ohi. Mutta sitten jälkeenpäin nauranut, että voi että. Tietäisivätpä vaan, minkälaista menoa tyttölapsetkin voivat keksiä vanhempien päänmenoksi. Nimimerkillä: vaikea jo vuodesta '96.

Poikien äitinä oleminen on kuitenkin parasta mitä tiedän. Meidän perhe tuntuu tällä hetkellä niin täydelliseltä ja kokonaiselta. Ajatuksissani on maailman upein asia saada kasvattaa pienistä tuhisevista poikanyyteistä aikuisia miehiä. Nään jo sieluni silmin, kuinka he tulevat jouluisin kotiin syömään mahdollisten puolisoittensa kanssa, ja veljekset nauravat ruokapöydässä yhtä makeasti kuin isäni ja hänen veljensä. Ja ihan joka kerta. 

Poikien äitiys. Haaste todellakin vastaanotettu. Ilolla, onnella ja innostuksella! Oli se sitten helvetin raskas tie tai ei - luulen, että siihen vaikuttaa kuitenkin enemmän persoonan temperamentti, kuin se, mitä löytyy jalkovälistä. Menoa ja meininkiä riittää varmasti muissakin, kuin vain poikavoittoisissa lapsiperheissä. 

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Kahden kuukauden ikäiset pikkuiset

OI000362

Kaksosten 2kk-neuvola oli eilen. Tällä kertaa selvittiin paikanpäälle ilman häsellystä ja jopa ajallaan, hah! Pojat ovat nyt kehitysiältään 0,5kk ikäisiä. Koska he syntyivät keskosina (33+6), seurataan kehitystä kehitysiästä laskettuna. Eli vaikka pojat ovatkin 2kk ikäisiä heidän oletetaan kehittyvän lasketun ajan mukaisesti, ei syntymäpäivän.

En ollut uskoa silmiäni kun terveydenhoitaja nosti Oscarin puntarille. Painoa oli jo 5200g! Aivan uskomatonta. Hänen syntymäpainonsa oli kuitenkin vain 2210g ja kahdessa kuukaudessa painoa on tullut jo kolme kiloa. Härre. Olavi painoi 4980g, joten hänkin on jo melkoinen möhkäle. ❤️ Ollilla painoa syntyessään oli 1890g joten ihan mieletön nousu sielläkin. 

Neuvolassa vauvojen kehitykseen ja kasvuun oltiin hyvin tyytyväisiä. Vatsakipujen, runsaan pulauttelua ja keskosuuden takia jätettiin kylläkin rota-rokote ottamatta. Olen paljon lukenut muiden keskosvanhempien keskusteluja, ja monet pienenä syntyneet vauvat ovat saaneet todella rajuja (ja pitkäkantoisia) oireilua. Terveydenhoitaja ymmärsi hyvin näkemyksemme ja näin ollen viimeisetkin syyllisyyden rippeet rota-rokotteen välistä jättämisestä kaikkosivat. 

Nyt kahden kuukauden iässä vauvat osaavat jo selkeästi kannatella päätään. Sylissä ei enää olla ollenkaan pää rintakehää vasten. Matolla ollessa jaksetaan myös pidellä päätä, toki lyhyempiä hetkiä.

Viimeyöt ovat menneet hulinoidessa. Yöunille ei meinata asettua millään. Yritetään kuitenkin sinnikkäästi ylläpitää jonkin sorttista päivärytmiä, mutta illalla nukahtaminen on ollut aikamoisen työn takana. Toiset sanovat, ettei tämän ikäisillä vauvoilla ole mahdollista pitää "nukkumaanmenoaikaa" tai päiväuniaikataulua. Olen kuitenkin lukenut paljon pienten vauvojen "unikoulusta" ja huomaan kyllä, että meillä säännölliset rytmit nukkumisissa toimivat. Joten näillä mennään.

Nyt kahden kuukauden iässä on alkanut myös vokaaliääntely ja huutelu. Niin söpön kuuloista kun kaikki ääntely ei enää ole pelkkää itkua, huohotusta tai ähinää! Pojat nauttivat seurustelusta ja jaksavat seurata menoa suurilla silmillään jo muutaman tunnin päivässä. 

Söpöt tyypit. Mikä tuplaonni he ovatkaan oikeesti. ❤️

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

4 X vinkit vaivattomaan lapsiperheen juhannukseen

Juhannus on lapsesta saakka ollut mun ykkössuosikki juhla. Juhannuksessa on jotain niin spesiaalia ja mystistä, kesän ja onnentäyteistä tunnelmaa, että sitä ei voi olla rakastamatta.

Meidän perheen juhannus saa tänä vuonna ihan uudet värit. Kaksosten vuoksi juhannusaaton suunnitelmat pitää miettiä hieman uusiksi. Kun taloudessa on kaksi vauvaa ja yksi eläväinen viisivuotias (+ vieraina mahdollisesti kolmevee ja yksvee) , pitää ohjelmaksi keksiä jotain helppoa ja kivaa. Pakkohan ei olisi - se täytyy vielä muistuttaa. Eli jos sä et tee tänä vuonna juhannuksena mitään erityistä, sillä ei ole mitään väliä. Mä itse vaan tahdon järjestää jotakin, koska a) juhannus b) juhlien järkkääminen on parasta!

Ajattelin jakaa tänne blogiin muutamat toimintavinkit, jotka soveltuvat erityisesti lapsiperheille, mutta miksei muillekkin. Koska me asutaan itse maalla, on tässä näkökulmana asiat, joita ihan landelaisen on helppo toteuttaa. Näitä juttuja me ajateltiin tehdä tulevana juhannuksena. 

Kukkakimppuja ja kukkaseppeleitä luonnonkukista

Me vietämme juhannusta kotona maalla, ja ojanreunukset ovat pullollaan toinen toistaan kauniimpia luonnonkukkia. Lapset rakastavat kukkien keräämistä, joten mikä olisi helpompi ja mukavampi aktiviteetti lasten juhannukseen? Samalla voidaan esimerkiksi opiskella kukkien nimiä sekä symboliikkaa, mikäli siihen löytyy kiinnostusta. Tiesitkö esimerkiksi, että kukkien värit symboloivat erilaisia asioita? Voit lukea niistä lisää esimerkiksi täältä



Lapsille omia juhannustaikoja

Juhannustaiat ovat klassikko. Aikuisten taioissa usein keskitytään puolison löytämiseen, joten lapsille tarvitaan jotain omaa. Etsin vinkkejä lasten juhannustaikoihin ja törmäsin esimerkiksi näihin. Seuraavat taiat on poimittu täältä.

Juhannustaiat lapsille x 5:

  1. Kiven pisimmälle veteen heittänyttä seuraa koko tulevan vuoden onni.
  2. Laita 7 kasvia tyynyn alle, näet yöllä unessa tulevan lemmikkieläimesi.
  3. Juhannuskokon savu kääntyy sinnepäin, kuka nukahtaa ensin.
  4. Laita vasemman jalan sukka väärinpäin jalkaasi niin näet yöllä hyviä unia.
  5. Niin monta kertaa kuin kuulet käen kukkuvan, on sinun hypittävä mahdollisimman ylös. Se tietää onnea ja menestystä loppukesään!

Taikoja voi tietysti keksiä itsekin ja vain mielikuvitus on rajana. Alunperin juhannus on pakanajuhla jolloin juhlittiin ukkosenjumala Ukkoa, joten ehkä joissakin perheissä voidaan liittää taikuuksiin myös Ukko.

Helppoa ruokaa, helppoa yhdessäoloa

Juhlaa ei tarvitse suorittaa. Juhannustarjoilu voi olla ihan tavallista arkiruokaa. Me aiotaan täyttää vatsamme grilliruualla, helpolla salaatilla ja kruunata menu raparperipiirakalla ja vaniljakastikkeella. Ehkä me ostetaan myös pinaattilettuja ja puolukkahilloa, koska ne uppoavat lapsille varmasti. Koska tadaa, helppo ruoka takaa helpon yhdessäolon.

Ja hei! Muistakaa nyyttärimeininki! 

Paljon ulkoilua yhdessä tekemisen merkeissä (ja  itkuhälytin!) 

Juhannuksen aikaan kesä on kauneimmillaan, ja jos säät suosivat on tympeää istua yöuniaan nukkuvien lasten kanssa sisällä. Niinpä itkuhälytin on huippu keksintö, mikäli perheessä on pieniä lapsia. 

Ulkopelit toimii juhannuksena hyvin. Me pelataan mölkkyä! Yhdessä pelaaminen on hauskaa, ja esimerkiksi mölkky sopii aika hyvin kaikille, kenellä vain on heittokykyä. Jos lapsi kyllästyy, ei se ole niin vakavaa. Pihalla samoilevaa lasta on helppo pitää silmällä vaikka hän ei peliin osallistuisikaan. Muita vaihtoehtoja olisivat esim. kriketti (ihan paras!) tai pallopelit. 

Jos sää ei suosi, voi yhdessä pelailla sisälläkin. Korttipakka ja vanhat lautapelit kunniaan!



sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Joskus oloni on niin riittämätön

Kello on jo aivan liikaa. Silti haluan kirjottaa. Tuntuu, etten ole ehtinyt pysähtymään. En ole ehtinyt ajattelemaan. Kaikkina hetkinä, jolloin olen muka ollut "läsnä", olen kuitenkin ollut jossain muualla. Jonkun toisen sanoissa tai vauvojen itkussa, omissa ajatuksissani, laskujen maksamisessa tai näennäisissä velvollisuuksissa, jotka haluan suorittaa.

Välillä tuntuu, että aikani ei riitä. Aikani ei riitä mihinkään. 

Olen puhunut siitä tunteesta ystävilleni. Pahoitellut, kun en muista vastata viesteihin, tai kun unohdan sovitut tapaamiset. Se hävettää minua, mutta yritän parantaa tapani. Nämä on kai ne kuuluisat mom-brainsit, äiti-aivot, jotka ovat vielä hormoneista ja muuttuneesta elämäntilanteesta aivan sekaisin.

Sisälläni on alkanut kasvamaan ihan valtava tunne. Sen nimi on riittämättömyys. 

Se tunne on läsnä arjessani hyvin monena hetkenä. Silloin, kun toinen vauva itkee ja tarvitsisi lohdutusta juuri silloin, kun vaihdan eri huoneessa toisen vauvan vaippaa. Silloin, kun kotimme on sekaisin ja isovanhempani tulevat yllätysvierailulle. Tai silloin, kun en ole päivän aikana ehtinyt vastata yhteenkään Whatsapp-viestiin, mutta olen silti kuvannut Instagramin storyyn lyhyen videopätkän kävelyreissultamme.

Mutta pahimpana riittämättömyyden tunne näyttäytyy, kun esikoiseni pyytää minua pelaamaan Unoa tai Monopolya, ja minä lupaan, mutta en koskaan ehdi. Tai kun hän haluaisi maalata kanssani, mutta en ehdi istumaan alas, tai saatika olemaan läsnä riittävän kauaa saadaksemme aikaan valmiit maalaukset. Kun hän sanoo, että "äiti, äiti, joko ehdit tulla ulos katsomaan kun pyöräilen?" ja minä hädintuskin ehdin hoitamaan kaksosten syöttämiset ja pukemiset. Ja kun "äiti, äiti äiti" toistaminen soluttautuu vauvan itkuun ja puhelimeen saapuviin tuntemattomiin puheluihin niin riitaisasti, että melkein sekoan. Ja minä vain hengitän syvään.

Riittämättömyys. Se välillä kuristaa ja tuo kyyneleet silmiin. Pelkään, että Nooa muistaa tältä ajalta vain sen, kun pyydän hänet tuomaan milloin vaippoja ja milloin harsoja ja milloin odottamaan. Odottamaan kohtuuttoman kauan sitä, että minulla on aikaa keskittyä häneen, vaikka se vie elämästäni vain pari minuuttia. 

Mutta välillä en muista löytää niitä minuutteja. Ne katoavat kuin juoksuhiekka valuen sormieni välistä. 

Siksi otan Nooan mukaan kauppaan. Käymme yhdessä valitsemassa kukkia perennaan ja chilintaimia kasvihuoneeseen. Pyydän häntä mukaani järjestelemään keittiötä tai terassia sekä etsimään kanssani kiviä kukkapenkin reunustalle. Kerään hänen kanssaan vuohenputkia aamiaismunakkaaseen ja kun vauvat nukahtavat ulos vaunuihin, menen hänen kanssaan trampoliinille makaamaan. Ja me hengitämme ja kuuntelemme linnun laulua niin kauan, kuin aika sen meille suo. Ja sitten minä taas menen. 

Ja kun käymme kaupassa, ostamme jätskikiskalta kesän ensimmäiset irtojäätelöt. Voi mikä onni ja onnellisuus on tässä hetkessä, kun istumme betoniporsaalla S-marketin muovikassit jalkojemme juuressa ja nautimme kiireen keskellä jäätelöt. 

Välillä hetket menevät itkuksi ja raivoamiseksi. Välillä itsekin heittäydyn lapsen uhman tasolle, ja soppa on valmis. Toinen mököttää yläkerrassa ja toinen alakerrassa. Ja minua harmittaa suunnattomasti. Ja pian halaamme ja sovimme. Ja minä äitinä pyydän anteeksi, minun olisi pitänyt kohdata hänet paremmin. 

Iltaisin halaan ja suukotan, peittelen Nooan hänen Spiderman-lakanoittensa väliin. Kerron, että rakastan. Joka ikinen päivä kerron sen. 

Juuri ennen kun jätän hänet yläkertaan nukkumaan, sanon, että olipas meillä taas mukava päivä. Välillä se on puoliksi valhe, mutta sanon niin silti. Kysyn, että oliko hänestäkin, ja hän hymyilee ja halaa. Sulkee samalla silmänsä ja hänen halauksessaan on maailman rakkaudentäyteisintä, kiireettömintä läsnäoloa ja lämpöä. Ja tunnen, että hän on minun riittämättömyyden tunteestani huolimatta silti onnellinen.

Rakas poikani. Tiennäyttäjä ja opettajani. 

Onni on niissä pienissä hetkissä ja yhdessäolossa. Kumpa muistain sen aina.


tiistai 9. kesäkuuta 2020

Kehuttu salaisuus, joka pelasti vauvojemme huonot yöunet

OI000123Vauvojen unesta riittää vanhempien kesken keskusteltavaa ja vinkkejä hyviin yöuniin etsitään aina. Onneksi nykyään unikouluttajat ovat yleistyneet, joten osaavaa apua on tarjolla. Ilokseni ainakin vielä uskallan todeta, että kaksosten unihistoria näyttää hyvältä. Tilanne oli karata käsistä vauvojen tiputtua yhteisestä rytmistä, mutta onneksi keksimme ratkaisun - ja vielä ilmaisen!

Kaksosten kotouduttua nukuimme yömme aina tiukasti kolmen tunnin sykleissä, sillä tämä rytmi jäi vahtavasti elämään sairaalassa olleen kolmen tunnin syöttövälin. Kun pojille tuli ikää lähemmäs kuukausi, alkoivat ne "luistamaan" tuosta säännöllisestä, kellon tarkasta rytmistään. Samalla alkoivat vatsanväänteet ja yölliset itkut ennen nukahtamista. Yöt alkoivat mennä sekoiluksi - kumpikin söi miten sattui, vauvat jäivät keskellä yötä valvoskelemaan ja nukkumiseen käytettävät tunnit jäivät erittäin vähäiseksi.  Lauleskelu tai hiljaisella soitetusta musiikista ei ollut hyötyä, ei pilkkopimeästä huoneesta.

Yhtenä yönä valvoessani muistin yhtäkkiä lukeneeni vinkistä, joka auttaa jopa aikuisia ihmisiä nukahtamaan ja nukkumaan sikeästi. Nimittäin white noise


Ja siinä se oli. Ratkaisu vauvojemme huonoihin yöuniin!

OI000307  
White noise on pehmeää ja tasaista kohinaa. Sen signaali on satunnaista ääntä kaikilta taajuuksilta. White noise muistuttaa mielestäni kovasti esimerkiksi vanhan television kohinasta, joka alkoi, jos  television kanava ei näkynyt kunnolla. Toiset ajattelevat sen tuovan mieleen meren kohinan tai imurin äänen. Vauvoille se kuitenkin muistuttaa kohtuaikaisesta elämästä, kun ääniä kuunneltiin vielä masun sisäpuolella.

Ja tadaa! Nykyään meidän vauvat lopettavat höseltämisen joka ikinen kerta, kun laitan kohinaa soimaan. Oli se sitten keskellä yötä tai päivällä, kun uni ei meinaa millään tulla. Mutta tällä keinolla kyllä tulee! Me laitetaan Spotifysta aina soimaan kolmen tunnin mittainen white noise ääniraita. Sen löytää hakusanalla "white nouse 3 hour long". Erilaisia valkoisen kohinan listoja löytyy myös Youtubesta, mutta me ollaan koettu Spotify tähän parhaaksi - puhelinta voi käyttää samalla tarvittaessa, kun taas Youtubesta poistettaessa kohina lakkaa kuin seinään. 

Eli jos teillä kärsitään unettomista öistä, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Tämän ansiosta me kaikki nukutaan paremmin, koska mä itsekin nukahdan hetkessä, kun kohina on päällä. 

Miten teillä nukutaan? Oletteko testanneet jo valkoista kohinaa,
vai onko teillä jokin muu kikka hyviin yöuniin?

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Pelkään, ettei korona muuttanutkaan mitään

Elämä pyörii nykyään ihan uudenlaisella kuviolla. Erilaiset rajoitukset ja uudet toimintaohjeet kaupankäynnille eivät enää herätä samanlaisia tunteita kuin ennen. Alussa olleet pelon ja hämmennyksen sekaiset tunteet ovat haudattuina ja unohdettuina, ja nykyään tämä kaikki on osa normaalia arkea. Kotiin tullessa suunnataan ihan ensimmäisenä käsipesulle ja kaupan vihanneksia huuhdotaan lämpimän veden alla hieman pidempään kuin ennen. Kotikoulusta ja päiväkodittomuudesta (ja mikä sana!) selvittiin. Perheen yhdessä vietetyn ajan määrä on lisääntynyt, eikä sitäkään enää edes huomioi. Sitä vaan nyt ollaan nyt näin, tiiviissä paketissa. Kaikki yhdessä.

Kun herään ajatukseen, että tätä on meidän arkemme, ajatus tuntuu oudolta. Tämä on meidän elämämme. 

Olisinko uskonut vuosi sitten, että maapallomme, tai etenkin Suomen tilanne olisi tällainen? Että Suomessa on julistettu poikkeustila, kouluja on suljettu, yritykset ovat laittaneet lappua luukulle ja kaupoissa on riskiryhmäläisille omat käyntiaikansa, ettei kukaan vaan saa tartuntaa? Että osa Suomesta on kirjaimellisesti eristetty, ja sinne pääsy tai ulospääseminen oli poliisin myöntämän luvan varassa? Tai että joka nurkan takana on desinfiointiainetta, tarroja ja kuulutuksia muistuttamassa turvaväleistä? Että tunnen syyllisyyttä hiljaisesta niiskuttamisesta julkisella paikalla tai jos otan lapseni mukaan kauppaan? Festarit perutaan, kahvilat ja baarit, kuten myös uimahallit ja kuntosalit suljetaan. Harrastukset pistetään tauolle ja kehotetaan vain jäämään kotiin. Olisinko uskonut? 

Mutta niin vaan me sopeuduttiin. Väkisin, vastustellen, mutta sopeuduttiin.


OI000030 Kotiin jääminen on tuonut kuitenkin elämään myös ihan valtavan tärkeitä ja hienoja juttuja. 

Himalajan vuoristo on näkyvissä ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Liikenneruuhkat ovat vähentyneet, kun ihmisiä on siirretty kotiin tekemään etätöitä. Lentojen määrä on harventunut huomattavasti ja Venetsian kanaalissa ui lintuja. Ilmansaasteet ovat vähentyneet koko maapallolla rajoitusten vuoksi, ja väitän, että se jos mikä on tällä hetkellä tarpeen. 

Suomalaisten kiinnostus kotimaan matkailua kohtaan on noussut, kun Espanjan rantahietikot ja Teneriffan aallokko ovat olleet pannassa. Metsään ja luontopoluille suuntasivat nekin ihmiset, jotka eivät olleet tehneet sitä aikoihin. Facebook-ryhmissä kyseltiin vinkkejä paikoista, joissa kannattaisi nyt kevään ja kesän aikana käydä. Katse olikin nyt Suomessa. Meidän kauniissa kotimaassamme.

Yhteishenkemme ja yhteisöllisyytemme lisääntyivät niin valtakunnallisesti kuin globaalistikin. Ihmiset alkoivat tukemaan ostoksilla tietoisesti enemmän suomalaisia yrittäjiä ja maanviljelijöitä. Naapuriapuryhmät nousivat yhdeksi isoksi trendiksi, ja minäkin perustin toisena perustajana sellaisen myös Hauholle. Ihmiset halusivat käydä kaupassa riskiryhmäläisille ja auttaa niitä, joiden talous romuttui koronan vuoksi. Mahtaako se olla laumaviettimme, joka heräsi yhtäkkiä kovin vahvana horrosvaiheen jälkeen? Oli tai ei. Niinistön sanoja noudattaen aloimme todellakin pitämään henkistä läheisyyttä myös niihin, ketkä eivät olleet meidän omaa perhettämme. 

Pahin pelkoni ehkä onkin, että kaikki palaa taas ennalleen. Että mikään tai kukaan ei kuitenkaan olisi muuttunut. Että nyt rajoitteita purkaessa unohdamme, mitä parhaillaan olemme saaneet luotua tämän pandemian aikana. 


Koska onhan tämä ainutlaatuista ja tärkeää. Tärkeää huomata, että kun valitsemme joskus epäitsekkäästi, siitä kiittää koko ilmasto eläin- ja ihmiskunnan lisäksi. Ihan ensiarvoisen tärkeää. 




Muistetaanhan jatkossakin pysyä kotona hieman enemmän ja matkustella hieman vähemmän. Suosia julkista liikennettä ja kotimaan matkailua. Mennä ulos, metsään, ja nauttia kauniista luonnostamme ja sen monimuotoisuudesta. Ostaa edelleen pienyrittäjiltä ja auttaa niitä, ketkä kipeästi tarvitsevat apua. Ja muistetaan, että ihmiskunta pystyi valinnoillaan parantamaan ilmanlaatua, vaikka niin usein kuulee sanottavan, ettei yhden ihmisen valinnoilla ole merkitystä. 

Kyllä on. Yksilö pystyy tekemään muutoksen ja valitsemaan paremmin. Yksilö todellakin voi muuttaa maailmaa. 

Ei unohdeta sitä.


IMG_20200607_192109

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Kaksoset sekoittaa mun PÄÄN

Meidän vauvoilla oli tänään neuvolalääkärin aika. Aamumme on alkanut oikeastaan joskus ennen kukonlaulua (puoli viideltä? viideltä? puoli kuusi? ei voi tietää) ja sen kyllä tuntee. Kun pää alkaa hieman toimimaan, tartun tiskiharjan varteen ja alan hinkkaamaan pulloja yön jäljiltä. 

Siinä hetkessä aina tajuan kuinka huonosti yö tuli nukuttua: en muista kuinka paljon kukin on syönyt yöllä ja moneltako viimeksi. Puoli neljästä eteenpäin kuitenkin tunnin välein löysin itseni mikrottamasta maitoa ja ihmettelemässä maailman menoa hämärästä keittiöstä. Jommankumman vaippa oli falskannut ja jompikumpi pulautti kaaressa yölliset ateriointinsa tyynyliinalleni. Aamulla Oscarilla on Olavin tutti suussa. Ei harmainta aavistusta kumpi kekkuloi - molemmat, todennäköisesti.

Päätin keittää kahvit. Ennen kun olin saanut kahvia laitettua, mulle tuli kummallinen tunne siitä, että on pakko tarkistaa vielä se neuvola-aika kertaalleen. Hipsin makuuhuoneeseen, kyykistyin vauvojen hoitolaukulle ja nappasin sieltä Olavin neuvolakortin tarkastaakseni kellonajan. Ja onneksi tarkistin - muuten olisi tämä porukka pamauttanut Lammin terveyskeskuksen pihaan ihan vaan pikkasen väärään aikaan. Mutta olin IHAN varma, että aika oli kahdelta. Mutta että puoli yksitoista?! 


Lähtölaskenta alkaa. Minulla on tunti aikaa saada kolme lastani ja itseni relevantin näköisinä ulos talosta, ja tehtävä on kuin suoraan Amazing Racesta. Hyvä että saan edes itseni ulos kotoa siinä ajassa! Jo valmiiksi stressattu siirtymäretriitti kahden vauvan kanssa ilman toista vanhempaa 40 minuutin ajomatkan päähän saikin mukavaa lisäsävyä, kun alkoi so called "tuli kuumottaa takalistossa" . Ripeämmällä tahdilla toimintaa, puhelua papalle ja esikoisen hoputtamista. Pahoitteluja vähän kaikille siitä, että äiti on vähän tämmönen höhlä. 

"Mää muistinki sen ajan väärin, niin tota Nooa tuliskin jo tunnin päästä. Jooh. Hehhe joo. Moikka joo heh." 

Avaan ulko-oven yöpaita päällä ja päästän kissat ulos. Hiukset ovat pysyneet uskollisesti samassa mutsinutturassa kaksi päivää. Äkkiä meikkiä naamaan ja ensimmäiset vaatteet päälle mitkä käteen osuu.  Ja sitten peilin eteen, huokaus ja aggressiivinen älähdys - vaatteet äkkiä vaihtoon. Ei anna leijonaluonne siimaa näyttää täysin ryysyläiseltä julkisella paikalla. Hiusharja käteen, hammasharja suuhun. Välillä ölinää Nooalle sukkien hakemisesta ja aamupalalle menemisestä. 
Olavi alkaa itkemään, ja nappaan hänet pinnasängyssä syliin samalla kun juoksen pitkin huushollia etsimässä kotiavaimia. Soitan miehelleni, mutta siinä samassa - tietystikin - avaimet löytyvät. Nooa ei sulje telkkaria. Viisitoista minuuttia aikaa lähteä, ja sitten herää toinenkin vauva. Oho, ai siis tämähän olikin Olavi. Mä luulin että sä oot Oscar!

Toinen vauva on kyljellään pullo suussa sohvatyynyn syöttelemänä samalla kun vaihdan toiselle murulle vaippaa. Vauvat äkkiä kantokoppiin ja autoon. Autossa muistan, että hoitokassi jäi vielä sisälle. Juoksen Forrest Gumpin lailla takaisin sisälle ja sitten taas autoon, jossa odottaakin itkevä lapsirivistö (okei, vanhin ei itkenyt). Kello on 9:55 kun tiputan esikoisen mummon ja papan hoiviin, ja me lähdemme neuvolaan.

Perillä olemme 10:33. Neuvolatäti on meitä ovella vastassa. Esittelen hymyillen vauvat lääkäreille ja terveydenhoitajalle. Istahdan alas punaiselle penkille ja syvästä huokauksestani kaikui helpotuksen tunne pitkin vastaanottohuonetta. Vauvatkin ovat tyytyväisiä. 

Multa on joskus kysytty, että meneekö se kaksi siinä missä yksikin? Haluan lainata Karoliina Pentikäistä ja todeta seuraavanlaisesti:

Kaksoset menee siinä missä kaksi ja puoli.

Kommentti naurattaa aina. Se on välillä erittäin totta - kuten esimerkiksi tänään.

P. S. Se aamukahvi on muuten edelleen keittämättä.