Joskus oloni on niin riittämätön

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Kello on jo aivan liikaa. Silti haluan kirjottaa. Tuntuu, etten ole ehtinyt pysähtymään. En ole ehtinyt ajattelemaan. Kaikkina hetkinä, jolloin olen muka ollut "läsnä", olen kuitenkin ollut jossain muualla. Jonkun toisen sanoissa tai vauvojen itkussa, omissa ajatuksissani, laskujen maksamisessa tai näennäisissä velvollisuuksissa, jotka haluan suorittaa.

Välillä tuntuu, että aikani ei riitä. Aikani ei riitä mihinkään. 

Olen puhunut siitä tunteesta ystävilleni. Pahoitellut, kun en muista vastata viesteihin, tai kun unohdan sovitut tapaamiset. Se hävettää minua, mutta yritän parantaa tapani. Nämä on kai ne kuuluisat mom-brainsit, äiti-aivot, jotka ovat vielä hormoneista ja muuttuneesta elämäntilanteesta aivan sekaisin.

Sisälläni on alkanut kasvamaan ihan valtava tunne. Sen nimi on riittämättömyys. 

Se tunne on läsnä arjessani hyvin monena hetkenä. Silloin, kun toinen vauva itkee ja tarvitsisi lohdutusta juuri silloin, kun vaihdan eri huoneessa toisen vauvan vaippaa. Silloin, kun kotimme on sekaisin ja isovanhempani tulevat yllätysvierailulle. Tai silloin, kun en ole päivän aikana ehtinyt vastata yhteenkään Whatsapp-viestiin, mutta olen silti kuvannut Instagramin storyyn lyhyen videopätkän kävelyreissultamme.

Mutta pahimpana riittämättömyyden tunne näyttäytyy, kun esikoiseni pyytää minua pelaamaan Unoa tai Monopolya, ja minä lupaan, mutta en koskaan ehdi. Tai kun hän haluaisi maalata kanssani, mutta en ehdi istumaan alas, tai saatika olemaan läsnä riittävän kauaa saadaksemme aikaan valmiit maalaukset. Kun hän sanoo, että "äiti, äiti, joko ehdit tulla ulos katsomaan kun pyöräilen?" ja minä hädintuskin ehdin hoitamaan kaksosten syöttämiset ja pukemiset. Ja kun "äiti, äiti äiti" toistaminen soluttautuu vauvan itkuun ja puhelimeen saapuviin tuntemattomiin puheluihin niin riitaisasti, että melkein sekoan. Ja minä vain hengitän syvään.

Riittämättömyys. Se välillä kuristaa ja tuo kyyneleet silmiin. Pelkään, että Nooa muistaa tältä ajalta vain sen, kun pyydän hänet tuomaan milloin vaippoja ja milloin harsoja ja milloin odottamaan. Odottamaan kohtuuttoman kauan sitä, että minulla on aikaa keskittyä häneen, vaikka se vie elämästäni vain pari minuuttia. 

Mutta välillä en muista löytää niitä minuutteja. Ne katoavat kuin juoksuhiekka valuen sormieni välistä. 

Siksi otan Nooan mukaan kauppaan. Käymme yhdessä valitsemassa kukkia perennaan ja chilintaimia kasvihuoneeseen. Pyydän häntä mukaani järjestelemään keittiötä tai terassia sekä etsimään kanssani kiviä kukkapenkin reunustalle. Kerään hänen kanssaan vuohenputkia aamiaismunakkaaseen ja kun vauvat nukahtavat ulos vaunuihin, menen hänen kanssaan trampoliinille makaamaan. Ja me hengitämme ja kuuntelemme linnun laulua niin kauan, kuin aika sen meille suo. Ja sitten minä taas menen. 

Ja kun käymme kaupassa, ostamme jätskikiskalta kesän ensimmäiset irtojäätelöt. Voi mikä onni ja onnellisuus on tässä hetkessä, kun istumme betoniporsaalla S-marketin muovikassit jalkojemme juuressa ja nautimme kiireen keskellä jäätelöt. 

Välillä hetket menevät itkuksi ja raivoamiseksi. Välillä itsekin heittäydyn lapsen uhman tasolle, ja soppa on valmis. Toinen mököttää yläkerrassa ja toinen alakerrassa. Ja minua harmittaa suunnattomasti. Ja pian halaamme ja sovimme. Ja minä äitinä pyydän anteeksi, minun olisi pitänyt kohdata hänet paremmin. 

Iltaisin halaan ja suukotan, peittelen Nooan hänen Spiderman-lakanoittensa väliin. Kerron, että rakastan. Joka ikinen päivä kerron sen. 

Juuri ennen kun jätän hänet yläkertaan nukkumaan, sanon, että olipas meillä taas mukava päivä. Välillä se on puoliksi valhe, mutta sanon niin silti. Kysyn, että oliko hänestäkin, ja hän hymyilee ja halaa. Sulkee samalla silmänsä ja hänen halauksessaan on maailman rakkaudentäyteisintä, kiireettömintä läsnäoloa ja lämpöä. Ja tunnen, että hän on minun riittämättömyyden tunteestani huolimatta silti onnellinen.

Rakas poikani. Tiennäyttäjä ja opettajani. 

Onni on niissä pienissä hetkissä ja yhdessäolossa. Kumpa muistain sen aina.


Lähetä kommentti