Kaksoset sekoittaa mun PÄÄN

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Meidän vauvoilla oli tänään neuvolalääkärin aika. Aamumme on alkanut oikeastaan joskus ennen kukonlaulua (puoli viideltä? viideltä? puoli kuusi? ei voi tietää) ja sen kyllä tuntee. Kun pää alkaa hieman toimimaan, tartun tiskiharjan varteen ja alan hinkkaamaan pulloja yön jäljiltä. 

Siinä hetkessä aina tajuan kuinka huonosti yö tuli nukuttua: en muista kuinka paljon kukin on syönyt yöllä ja moneltako viimeksi. Puoli neljästä eteenpäin kuitenkin tunnin välein löysin itseni mikrottamasta maitoa ja ihmettelemässä maailman menoa hämärästä keittiöstä. Jommankumman vaippa oli falskannut ja jompikumpi pulautti kaaressa yölliset ateriointinsa tyynyliinalleni. Aamulla Oscarilla on Olavin tutti suussa. Ei harmainta aavistusta kumpi kekkuloi - molemmat, todennäköisesti.

Päätin keittää kahvit. Ennen kun olin saanut kahvia laitettua, mulle tuli kummallinen tunne siitä, että on pakko tarkistaa vielä se neuvola-aika kertaalleen. Hipsin makuuhuoneeseen, kyykistyin vauvojen hoitolaukulle ja nappasin sieltä Olavin neuvolakortin tarkastaakseni kellonajan. Ja onneksi tarkistin - muuten olisi tämä porukka pamauttanut Lammin terveyskeskuksen pihaan ihan vaan pikkasen väärään aikaan. Mutta olin IHAN varma, että aika oli kahdelta. Mutta että puoli yksitoista?! 


Lähtölaskenta alkaa. Minulla on tunti aikaa saada kolme lastani ja itseni relevantin näköisinä ulos talosta, ja tehtävä on kuin suoraan Amazing Racesta. Hyvä että saan edes itseni ulos kotoa siinä ajassa! Jo valmiiksi stressattu siirtymäretriitti kahden vauvan kanssa ilman toista vanhempaa 40 minuutin ajomatkan päähän saikin mukavaa lisäsävyä, kun alkoi so called "tuli kuumottaa takalistossa" . Ripeämmällä tahdilla toimintaa, puhelua papalle ja esikoisen hoputtamista. Pahoitteluja vähän kaikille siitä, että äiti on vähän tämmönen höhlä. 

"Mää muistinki sen ajan väärin, niin tota Nooa tuliskin jo tunnin päästä. Jooh. Hehhe joo. Moikka joo heh." 

Avaan ulko-oven yöpaita päällä ja päästän kissat ulos. Hiukset ovat pysyneet uskollisesti samassa mutsinutturassa kaksi päivää. Äkkiä meikkiä naamaan ja ensimmäiset vaatteet päälle mitkä käteen osuu.  Ja sitten peilin eteen, huokaus ja aggressiivinen älähdys - vaatteet äkkiä vaihtoon. Ei anna leijonaluonne siimaa näyttää täysin ryysyläiseltä julkisella paikalla. Hiusharja käteen, hammasharja suuhun. Välillä ölinää Nooalle sukkien hakemisesta ja aamupalalle menemisestä. 
Olavi alkaa itkemään, ja nappaan hänet pinnasängyssä syliin samalla kun juoksen pitkin huushollia etsimässä kotiavaimia. Soitan miehelleni, mutta siinä samassa - tietystikin - avaimet löytyvät. Nooa ei sulje telkkaria. Viisitoista minuuttia aikaa lähteä, ja sitten herää toinenkin vauva. Oho, ai siis tämähän olikin Olavi. Mä luulin että sä oot Oscar!

Toinen vauva on kyljellään pullo suussa sohvatyynyn syöttelemänä samalla kun vaihdan toiselle murulle vaippaa. Vauvat äkkiä kantokoppiin ja autoon. Autossa muistan, että hoitokassi jäi vielä sisälle. Juoksen Forrest Gumpin lailla takaisin sisälle ja sitten taas autoon, jossa odottaakin itkevä lapsirivistö (okei, vanhin ei itkenyt). Kello on 9:55 kun tiputan esikoisen mummon ja papan hoiviin, ja me lähdemme neuvolaan.

Perillä olemme 10:33. Neuvolatäti on meitä ovella vastassa. Esittelen hymyillen vauvat lääkäreille ja terveydenhoitajalle. Istahdan alas punaiselle penkille ja syvästä huokauksestani kaikui helpotuksen tunne pitkin vastaanottohuonetta. Vauvatkin ovat tyytyväisiä. 

Multa on joskus kysytty, että meneekö se kaksi siinä missä yksikin? Haluan lainata Karoliina Pentikäistä ja todeta seuraavanlaisesti:

Kaksoset menee siinä missä kaksi ja puoli.

Kommentti naurattaa aina. Se on välillä erittäin totta - kuten esimerkiksi tänään.

P. S. Se aamukahvi on muuten edelleen keittämättä.

Lähetä kommentti