Miksi identtisillä kaksosilla on erilaiset persoonallisuudet?

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Meidän kaksospojat täyttivät juuri kolme kuukautta. Heistä on alkanut kuoriutua entistä enemmän uusia puolia. Vielä hyvin lyhyen yhdessäolomme aikana olen huomannut, että lapsillamme on aivan erilaiset persoonat. Ja se jotenkin ihmetyttää, ovathan vauvamme - nimenomaan vielä vauvat - identtisiä. Miten identtisillä kaksosilla voi olla niin erilaiset persoonat jo vauvoina? 

Niinpä olen käyttänyt pari iltaa lukien kaksostutkimuksista sekä yrittänyt löytää tutkimustuloksia etenkin identtisten kaksosten eroista. En tiedä käytänkö aivan surkeita hakusanoja, mutta en löydä juuri mitään tietoa identtisten kaksosten eroista näin vastasyntyneinä. Paitsi tietty sen, että vaikka DNA onkin sama, eivät he silti ole identtisesti saman näköisiä. Että siinäpä yllätyksellisyyttä tosiaan

Kaksostutkimukset ovat vuosien saatossa osoittaneet, että identtisten kaksosten perimä aiheuttaa kaksosparille alttiuden esimerkiksi samoille sairauksille. Sen lisäksi kaksosilla on usein lähes sama älykkyysosamäärä ja hieman alhaisempi, kun keskiverto "yksösellä". Persoonallisuudesta kommentoidaan sen verran, että identtisten kaksosten persoonaa ohjaavat ympäristö ja elinolosuhteet.

Päädyin lukemaan kuitenkin lisäksi myös vauvan persoonallisuuteen vaikuttavista tekijöistä, ja luin, että kohtuaikana koetut asiat voivat vaikuttaa lapsen persoonallisuuteen. Ja tämä jotenkin sai mut ajattelemaan, että ainakin meidän vauvojen kohdalla se voisi hyvinkin käydä järkeen. Vaikka he olivat kohdussa alusta asti yhdessä kasvamassa, oli heidän voinnissaan eroja kohtuaikana. 

Vasemmalla Oscar, oikealla Olavi 

Mitä eroa on identtisillä ja ei-identtisillä kaksosilla? 


Kaksosisia on olemassa siis sekä identtisiä että epäidenttisiä. Epäidenttiset kaksoset saavat alkunsa kahdesta eri munasolusta, jotka hedelmöittyvät. Siksi puhutaan erimunaisista kaksosista, ja heillä on eri geenit. Näin voi syntyä tyttöpareja, poikapareja sekä tyttö-poika-pareja. Epäidenttisistä kaksosista käytetään myös nimitystä di-di, ja virallinen lääketieteellinen nimi näille kaksosille on dikoriaaliset diamniaaliset kaksoset. Heillä on omat istukat ja omat vesi- ja suonikalvot, joiden sisällä he kasvavat. Joskus didi-kaksoset paljastuvatkin identtisiksi kaksosiksi, jolloin heillä on epäidenttisten kaksosten tavoin sekä omat istukat, että omat kalvot, mutta tämä on harvinaisempaa. 

Identtisiä kaksosia on kahdenlaisia; mo-di (monokoriaaliset diamniaaliset) sekä mo-mo (monokoriaaliset monoamniaalinen) kaksoset. Meidän pojat ovat mo-di-kaksosisia. Sekä mo-dit että mo-mot ovat saaneet alkunsa yhdestä munasolusta, joka on jakautunut. Riippuen jakautumisen ajankohdasta, vauvat saavat joko yhteiset suoni- ja vesikalvot tai molemmat omansa. Useimmiten identtisillä on yhteinen istukka, mikä voi aiheuttaa esimerkiksi istukan välittämän ravinnon epätasaista jakautumista. Identtisillä kaksosilla on samat geenit.

Yhteinen kohtuaika ei takaa samanlaisia kasvuolosuhteita 


Meidän poikien tilanne lähes koko raskauden ajan oli sellainen, että A-vauva kasvoi isompana kuin B-vauva. A-vauva oli alusta asti liikkeissään aktiivisempi, ja B-vauva liikkui kyllä, mutta ei niin paljoa. Joskus B-vauva sai aktiivisia spurttihetkiä, mutta hän oli se huomattavasti rauhallisempi kaksonen. 

Loppuraskauden ajan A istui kohdussa perätilassa ja B makasi milloin hänen "päällään" ja milloin kylkikaaressa raivotarjonnassa. Muutama päivä ennen poikien syntymää lakkasin tuntemasta B-vauvan liikkeitä, ja silloin ultrassa selvisikin, että napanuoran virtaukset ovat heikentyneet. Minulla alkoi myös pahentua raskausmyrkytyksen oireet, ja kokemukseni raskausmyrkytyksestä voitkin lukea täältä.

Kun pojat syntyivät, he voivat todella hienosti raskausviikkoihin nähden eivätkä tarvinneet hengitystukea ja jaksoivat syödä ruokansa hienosti. He syntyivät kiireellisellä sektiolla minuutin ikäerolla, A tietysti minuutin vanhempana. A painoi 300 grammaa enemmän kuin B, ja oli 3cm pidempi. Mutta heti syntymästä alkaen heidän vointinsa oli tismalleen sama. He molemmat saivat täydet apgar-pisteet.

Nyt kun pojat ovat jo hieman kasvaneet (ai hieman, he ovat jo yli kuuden kilon jössiköitä!) on heissä paljonkin eroa havaittavissa.



A-vauva Oscar on suurisilmäinen hymypoika. Hän ihmettelee kaikkea, ja kasvojen lisäksi rakastaa tuijottaa erilaisia värejä, kattoa ja verhoja. Oscar oppi ensimmäisenä jokeltamaan ja hymyilemään muille. Hän aloittaa aamunsa aina tyytyväisesti juttelemalla. Joidenkin mielestä Oscar vierastaa muita, ja tutut kasvot saavat hänet rauhoittumaan. Kun hän suuttuu, hän räjähtää kovaan itkuun ilman minkäänlaista ennakointia, ja lohduttelussa menee aikansa.

Jos Oscarin jättää hetkeksi esimerkiksi leikkimatolle, hän viihtyy siinä tasan niin kauan, että näkee jonkun toisen ihmisen olevan vieressä. Mutta ai että jos hän jää yksin. Silloin alkaa nopeasti huutelu, että hei, miks te mut tänne jätitte?! Ja jonkun on parasta kipittää kiireen vilkkaa vauvan luo, tai kohta koko talo tärisee karjumisesta.

Oscar nukahtaa aina helposti, ja nukkuu hyvin heräilemättä kovin montaa kertaa yön aikana. 

B-vauva Olavi on sen sijaan aina ollut rauhallisempi luonteeltaan. Hän ei menetä hermojaan heti, vaan sen sijaan hän saattaa viihtyä useamman minuutin itsensä kanssa esimerkiksi sohvalla, sitterissä tai leikkimatolla. Hän on paljon enemmän tyytyväinen sivustaseuraaja kuin kaksoisveljensä. 

Olavi katsoo lähes aina silmiin. Hän seuraa mielellään muiden ilmeitä. Hän on melkoinen tuppisuu siihen asti, että on saanut ensiksi tarpeeksi tutkailla tilannetta. Mutta sitten kun hän on katsellut ensin tarpeeksi kauan, hän alkaa hymyilemään ja jokeltamaan. Sanotaanko, että lämpeneminen vie aikansa.

Hän on paljon herkempi ulkomaailmalle, ja jos päivässä tapahtuu jotain jännittävää, esimerkiksi meille tulee vieraita, menee Olavilla rytmi ihan sekaisin. Illalla nukuttaminen vie ikuisuuden, eikä tyyppi meinaa nukkua millään. Hän havahtuu paljon helpommin hereille kuin Oscar. 


Onko kohtuelämällä vaikutusta kaksosten persoonallisuuden muodostumiseen? 


Voisiko siis raskaus ja vauvojen vointi kohdussa vaikuttaa persoonaan? Teoriana ihan varteenotettava. Ja nyt kun mietin, niin kohdun olot ovat tosiaankin voineet vaikuttaa persoonallisuksiin ainakin meillä. Onhan Olavi selkeästi "vähempään tyytyvä", ja hän joutui tottumaan näihin oloihin jo kohdussa. Oscar sen sijaan on saanut nauttia olostaan aina, on liikkunut kohdussa enemmän ja aina voinut hyvin. Ja ehkä siksi hän on myös tavallaan vaativampi... ehkä?

Lisää aiheesta kannattaa lukea googlettamalla esimerkiksi hakusanoja womb personality, mikäli haluat tietää aiheesta syvempää faktaa. Sieltä mäkin löysin muutamia tutkimuksia. 

Ei sitä lasta tarvitse aina ikävöidä

torstai 16. heinäkuuta 2020

Mä olen lähtenyt "lapsivapaalle" ensimmäisen kerran puolisoni kanssa silloin, kun esikoinen oli ehkä kahden kuukauden ikäinen. Lähdettiin leffaan ja syömään, ja vauva oli muutaman tunnin mummolassa hoidossa. Kaikki meni hyvin. Siitä alkaen vauva oli mun äidin luona hoidossa ainakin kerran parissa viikossa. Taisi ehkä olla jopa jo ennen sitä. Oli ihanaa, kun äiti otti lapsenlastaan hoitoon säännöllisesti. Ihan myös senkin takia, että sain tehtyä lukion opinnot loppuun.

Luin muutama päivä sitten sen sortin Instagram-päivityksen, että mun aivot ovat prosessoineet sen postauksen sanomaa siitä lähtien, kun se pamahti mun etusivulle. Emma Lahdensuu julkaisi feedissään kuvan, joka sai mut todellakin ajattelemaan. Ja vähän nauramaan, koska niin totta. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

✨Minä etsimässä omaa aikaa✨ "Olipa ihana yö ihan omassa seurassa, mutta tuli kyllä kauhea ikävä lapsia ja vähän väliä sitä mietti kuinka niillä oikein kotona sujuu." Aika usein vanhemman omasta ajasta keskusteltaessa joku kertoo viikonlopustaan suunnilleen yllämainitulla tavalla. Oon useammin kuin kerran miettinyt sitä, mikä mussa on vikana kun mulla menee suunnilleen puol tuntia siihen, etten edes muista että mulla on lapsia 🤷‍♀️ Muutama päivä sitten mä keskustelin asiasta taas ja tällä kertaa jotenkin kirkastui, ettei mussa ole mitään vikaa koskaan ollutkaan. Tajusin, että: 🔹Mun on ollut hyvin helppoa jättää lapset hoitoon, koska oon aina ollut sinut sen valinnan kanssa. 🔹Kun me ollaan lähdetty jonnekin ja lapset on jääneet hoitoon niin hoitajat on olleet sellaisia, joille oon pystynyt luottamaan omat lapseni = ei ole jäänyt huolehdittavaa. Usein tuntuu siltä, että lasten saannin jälkeen omaa aikaa tulisi perustella jotenkin: hei mä oon täällä kirjastossa yksin, mutta ehdottomasti kamala ikävä on kotiin ja kyllä hurjasti rakastan lapsiani tästä omasta ajastani huolimatta. Kolme muistutusta ensi kertaa helpottamaan: ❗Sun ei tarvitse perustella oman ajan tarvettasi muille kuin saman katon alla asuville ja niillekin vain käytännön järjestelyiden vuoksi. ❗Lasten rakastaminen ja hengailu ilman lapsia ei korreloi keskenään mitenkään. ❗Ei tarvitse olla ikävä kotiin. Oon itseasiassa aika varma siitä, että kirjaston hiljaisuusvaatimusta on etunenässä ollut vaatimassa laumallinen kotiäitejä, jotka vasta rauhan menetettyään on ymmärtäneet sen arvon. Tällä Lapin reissulla me ollaan tehty Jussin kanssa yhdessä tosi paljon kaikkea hauskaa. Käyty melomassa, vaeltamassa ja ajelemassa mönkijällä. Siinä on aika pienellä vaivalla huomannut olevansa parempi ihminen ja vanhempi. Tätä pitäisi jatkaa myös kotona ja uskon, että se olisi joka ikisen lastenhoitotunnin arvoista. Jää ehkä vähemmälle kuin mitä haluaisin, mutta lähinnä siksi ettei kukkaro kestä todellista tarvetta 😂⁣ Ootko sä koskaan saanut arvostelua siitä, että oot halunnut olla yksin tai kahdestaan puolison kanssa vaikka lapset olisi olleet hyvissä ja turvallisissa käsissä jonkun muun hoidossa sen ajan?

Henkilön Emma - äiti & minimalisti (@emmalahdensuu) jakama julkaisu

Mä olen oikeasti se ihminen, joka omiin menoihinsa lähtiessään on 95% ajasta ajattelematta lapsiaan. Tai siis mun lapset ei pyöri mun mielessä juuri ollenkaan silloin, kun olen ilman heitä. Miksi? Varmaan siksi, että missä ikinä lapseni ovatkaan tiedän heidän olevan yhtä turvassa kuin minun kanssani. Ja ehkä myös siksi, että mä olen muutakin kuin äiti. Mä olen myös minä, puoliso, ystävä, tytär ja työkaveri. Ja paljon enemmän. Ehkä siksi, että mä rakastan omaa aikaa, ja tarvitsen sitä paljon.

Mutta ai että. Nyt päästään siihen, miksi Emman postaus meni vähän ihon alle.

Siitä huolimatta, että olen omaa aikaa rakastava, itsenäinen henkilö, mä selittelen mun poissaoloja. Ja mä tajusin sen vasta nyt! Kuinka monta kertaa mä olenkaan sanonut suunnilleen "oli kyllä tosi kiva reissu, mutta tuli kyllä hirvee ikävä lapsia ja mietin miten ne siellä kotona/mummolla pärjäilee". Hah-hah. Todellisuudessa ikävää ei ollut lähimaillakaan. Eikä epäilystäkään siitä, etteivätkö he pärjäisi. Ei etenkään silloin, jos kyseessä on ollut yhden päivän/illan/yön poissaolo.

Miksi mä silti joka kerta sanon niin? Siis selittelen mun poissaoloja ja sanon, että oli kivaa MUTTA olihan mulla TIETYSTI ikävä.  

Ketä edes kiinnostaa oliko mulla ikävä vai ei? Ei ketään. Ei mua henkilökohtaisesti ainakaan kiinnosta ikävöikö joku lastaan sillon, kun hän on tekemässä omia juttujaan.  Mitä enemmän tätä miettii, niin sitä naurettavammalta se kuulostaa.

Mä oon tosi onnellinen siitä, että ainakin minulle äitiys on avautunut ihan uusin silmin viimeisen kuuden vuoden aikana. Myönnän joskus ajatelleeni, että äidin tulisi jotenkin olla hillitty ja elää täysillä sitä äidin roolia silloinkin, kun ei ole lasten kanssa. Että äidin tulee esimerkiksi baarissa käyttäytyä, varoa vähän sanojaan ja ulosantiaan. Nimenomaan huokua sitä, että hänellä on lapsia ja ainakin ottaa se asia esiin, jos se meinaa unohtua. Ilmaista ikävää silloin kun on poissa kotoa, katsoa vähän miten pukeutuu ja näin pois päin.

Onneksi voin sanoa kasvaneeni tuon asenteen yli. Ehkä fossiilinen näkökantani oli vain seurausta siitä, millaisen äidinmallin minä olen saanut. Koska se mielikuva oli omasta äidistäni ollut jo lapsesta saakka; että äiti on aina äiti ilman mitään muuta osaa identiteetistä. Enhän mä lapsena osannut nähdä muuta, ja tuo ajatus on iskostettu mun alitajuntaan. Hassu ajatus, mutta varmasti aika todenmukainen. Ainakin luulen niin.

Nykyään olen hyvin pitkälle eri mieltä; "äiti" voi olla mitä vaan. Ihan minkälainen vaan. Tehdä ihan mitä vaan silloin kun lapset eivät ole paikalla. Ryypätä, tanssia pöydällä, pitää sellaisia vaatteita kun haluaa, värjätä hiuksensa sellaiseksi kuin haluaa, lähteä viikoksi etelänmatkalle ja jättää perheensä Suomeen, elää omaa elämäänsä ja tehdä niitä juttuja yksin, joita haluaa tehdä. Koska ei äitiys ole mikään taso, joka edellyttää tiettyjä asioita ja tiettyä käyttäytymismallia.

Siksi yritänkin aina nousta vastarintaan, kun huomaan jotain epäkohtia siinä, millaista kuvaa esimerkiksi itse haluan välittää äitinä olemisesta. Ja viimeinen asia mitä haluan välittää, on se, että olisin jotenkin niin 10000% äiti, että lasten jättäminen turvallisen ja tutun aikuisen hoiviin muutamiksi tunneiksi olisi teko, jonka pitää nostattaa ikävää, huolta ja olla jotenkin perusteltavissa.

Ja em. Instagram-postauksen inspiroimana mä päätin, että nyt loppuu tää turhanpäiväinen selittely.

Ensikerralla kun lähden johonkin, mä en perustele sitä siirtoani kenellekkään. Enkä kevennä poissaoloani näillä "no oli kyllä ikävä lapsia" - kommenteilla, ellei näin oikeasti ole. Ja aika harvoin on, etenkään näillä pienillä poissaoloilla. 

Ja herranjestas, se on ihan normaalia. Ei mikään vanhemmuuden mittari.

Ehkä jopa sanon, että hei, tekipä hyvää olla ilman lapsia eikä kerennyt edes ikävä tulla. Oikeastaan olisin voinut viipyä pidempäänkin. Enskerralla otan vielä pari lisätuntia ja nautin omasta ajasta niin, että oksat pois.

Ja lasi viiniä. Tai pullo. Pari hyvää ystävää tai ihan oma hiljaisuus. Eikä ajatustakaan kotiin tai lasten suuntaan.

Because mom needs that. 

Minun traumani oli tulla äidiksi - ja niin oli myös minun onneni

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sanotaan, että asioista on helpompi puhua, kun ne on ensin käsitelty. Kun tilannetta osaa tarkastella objektiivisemmin ja uusin silmin. Olen samaa mieltä, eikä enää näistä asioista puhuminen satu. Se ei hävetä. Se ei tunnu kiusalliselta. Se kokemus on osa minua ja isoin kasvunpaikkani. Enkä vaihtaisi mitään pois. 

Mutta sitä se tekee. Tiedän, miltä tuntuu, kun epäröi omaa äitiyttään ja valintojaan. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivoisi kaiken menevän pois. Kun toivoisi lapsen katoavan, ja seuraavassa hetkessä kokee siitä syyllisyyttä ja häpeää. Se riepottelee. Ja repii sydäntä. 

Ja tämä ei ole uhriutumistarina. Tämä on tarina voimaantumisesta. Olkoon tämä postaus äänenä niille, ketkä tuntevat tai ovat tunteneet samoin. I see you. 🖤 Ette ole yksin. 

Ja se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. Jos ei nyt, niin ennemmin kuin uskotkaan. Mä lupaan. 

----

Minusta tuli äiti 18-vuotiaana. Minusta tuli äiti terveydenhoitajan vastaanoton vessassa, kun raskaustesti näytti plussaa. Minusta tuli äiti, kun olin tekemässä lukion viimeistä vuotta, ja minusta tuli äiti vahingossa.

Kun kuulin, itkin. Vaikka olin jo arvannut sen, itkin silti. Tuntuu, että itkin niiden viikkojen edestä jolloin olin jo arvannut, mutta en halunnut myöntää. Ei minusta pitänyt tulla äitiä - jos koskaan piti. En minä tiennyt halusinko lapsia. Sen tiesin, että en suunnitellut niitä tähän aikaan elämääni. 

Minusta tuli äiti silloin, kun vähiten sitä odotin. Olin suunnitellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön tai reissaamaan lukion jälkeen, mutta elämäni suunta meni uusiksi. 

Aina välillä sydämeni löi innostuksesta ja onnesta, mutta usein jännityksestä, pelosta ja häpeästä.

Jossain vaiheessa olin päässyt jo sujuksi raskauteni kanssa ja uskalsin kokea pientä onnea. Mielikuvissani poika olisi vaalea ja tempperamenttinen kuten äitinsä. Ehkä perisi isänsä karismaattisuuden ja huumorintajun. Silti välttelin äitiysvaatteiden ostamista ja hipelöin vauvanvaatteita kirpparilla mitään kuitenkaan ostamatta. Vauva tuntui kaukaiselta, vaikka se oli koko ajan minussa. Minun lähelläni. Suhteeni lapseen oli lämmin, mutta epäileväinen.

Muistan ajatelleeni, että elämä päättyy ennen kuin hän syntyy. En tiedä miksi ajattelin niin. 


Kai jotenkin tiesin. Jossain vaiheessa raskausviikon 30 tienoilla minulla todettiin raskausmyrkytys. Lähdin oitis sairaalaan - ensin sain olla Hyvinkäällä, mutta sitten minut kiidätettiin ambulanssilla Helsinkiin. 

Olin varma, että kuolen. Elämä ei tuntunut tippaakaan omalta. Vuosi sitten sekoilimme lukiobileissä porukalla, juoksimme poliisiautoa pakoon ja minä unelmoin vapaasta elämästä, jossa olen vain minä, minun kitarani ja minun muistioni ja kynäni.

Ja nyt olen sairaalassa ja tunnen oloni kahlituksi. Tunnen oloni epäreiluksi ja hylätyksi. Ja tunnen häpeää ajatuksistani, joten esitän. Esitän, että elämä jatkuu. Mutta se ei jatkunut. Se ei vain loppunut. 

Kuukauteen en puhunut kenellekkään muille, kuin muutamalle kätilölle, vaihtuville lääkäreille, joiden nimiä en tiennyt, perheelleni sekä muutamille ystävilleni. Ainiin, sekä huonekaverilleni, joka puhui keskellä yötä puhelimessa jollakin eksoottisella kielellä, ja aamuisin sanoi minulle suuri, leveä hymy kasvoillaan "hyvää huomenta". Mutta enimmäkseen olin hiljaisuudessa.

Ja miten paljon rakastan hiljaisuutta, olisin antanut toisen käteni siitä, että joku olisi purkanut ajatukseni. Halannut. Antanut minun vain itkeä tuntitolkulla ja kastella hänen paitansa kyynelilläni. Että joku olisi ollut kanssani kun laulan osaston yhteisessä suihkutilassa syntymättömälle lapselleni ja pyydän anteeksi ajatuksista, joita ajattelen. 


Minusta tuli äiti yhtenä kauniina lumisena marraskuisena aamuna. Poikamme syntyi ennenaikaisesti raskausviikolla 34+1 raskausmyrkytyksen pahenemisen vuoksi. Minusta tuli äiti hetkenä, jolloin näin poikani kahden sekunnin ajan ja kuulin hänen pienen äänensä. Ja seuraavat 12 tuntia minä nukuin. 

En juurikaan muista mitään sitä ajalta, kun olin sairaalassa synnytyksen jälkeen. Paitsi sen, että yksinolo osastolla päättyi. Samassa huoneessa kanssani oleva nainen itki koko ajan, koska hänen vauvansa oli joutunut teholle. Kuuntelin häntä, mutta en osannut vastata.

Tunsin syyllisyyttä, kun minä en itkenyt. Olisiko minun pitänyt itkeä? Itkevätkö kunnon äidit? 


Osa minusta oli pirstaloitunut Naistenklinikan lattialle, ja sieltä pois pääseminen teki hyvää. Kun vauvamme jatkoi vielä kasvua Hyvinkäällä lastenosastolla, tunsin, että ehkä minä olenkin hyvä äiti. Ehkä osaankin tämän. Ainakin vauvan hoito kävi kuin luonnostaan, vaikka en koskaan aiemmin ollut vauvoja pidellyt. Saatikka keskosia. Vauvamme sängyn päällä roikkui oranssi kirahvi, joka piti kaunista, helähtelevää ääntä aina sitä liikuttaessa. Se kiinnitti aina poikamme huomion, joten soitin sitä, ja katsoin häntä. Tunsin hänet omakseni, mutta en tuntenut vielä itseäni äidiksi. Oli vaikeaa sopeutua. 

Kotiutuessamme aloitin roolileikin, jonka nimi on "ei hei mitään, mulla menee tosi hyvin!". Vauvalta ei saanut puuttua mitään enkä minä saanut kokea mitään negatiivista - saatikka ottaa niitä tunteita puheiksi. Pelkäsin, että vauva viedään, jos kerron, että olen odotuksesta ja syntymästä edelleen "selviytymistilassa". Neuvolassa tehtyyn masennustestiin valehtelin vastauksiani - enhän mä voi olla masentunut. Nyt mun on näytettävä, että mä pystyn tähän. 

Vauvasta kasvoi aina isompi ja isompi. Hän oli todellinen hymypoika, aktiivinen, nauravainen ja elämäniloinen. Ja kuten arvelin, niin myös hyvin temperamenttinen ja vaalea. Minä olin väsynyt. Koin vauva-arjen rankaksi ja loputtomaksi suoriutumistaisteluksi, enkä ymmärtänyt niitä äitejä, jotka lasten nukkuessa katsoivat heistä kuvia puhelimestaan. Kun vauva nukkui, minä hengitin. Ja jos vauva heräsi kesken unien liian aikaisin, sisälläni kiehui. Olin niin väsynyt. Ihan sairaan väsynyt vaikka olisin nukkunut 12 tuntia putkeen. 

Samaan aikaan kuitenkin nautin hetkistä ja retkistä, joita teimme lapsen kanssa. Kävimme paljon kirpputoreilla, vaunulenkeillä sekä rakastin vierailla - yhden ainoan - lähes saman ikäisen äidin luona, jolla oli saman ikäinen vauva kuin minulla. Hän oli paras vertaustukeni. Hän ymmärsi tunteeni ja antoi minun sanoa suoraan, jos minua turhauttaa, vituttaa tai väsyttää. Makasimme molemmat hänen sohvallaan ja kuuntelimme nauraen poikien (villiä) menoa. Hän auttoi minua avaamaan solmuja päästäni, joita raskausaika ja häpeä olivat tehneet. Oikeastaan hän oli pelastukseni (kiitos tästä edelleen H, sä tiedät🖤). 

Kun poikamme täytti vuoden, minä itkin. Kuin suuri taakka olisi murtunut harteiltani. Minä onnistuin - tässä me olemme, yhtenä perheenä. Edelleen. Vaikka kaikki merkit näyttivät toisin.


Silloin tajusin, että en ollutkaan ikinä huono äiti. Olin elänyt ajatuksessa, että olen huono äiti lapselleni, koska jouduin kyseenalaistamaan pärjäämistäni, alkuun myös kiintymystäni, sekä koin mieletöntä huonommuuden tunnetta toisten äitien puolelta. 

Miksi? Koska vauvaryhmään jaettujen kuvien ja kirjoitusten perusteella heillä näytti menevän niin paljon paremmin. Heidän lapsillaan oli vaatteet merkkiä, heillä tehtiin kaikki soseet itse, imetettiin ja nukuttiin perhepedissä. Äideilläkin oli hymy kasvoilla ja meikkiä naamassa. Vauvat olivat pelkkää hymyä ja unettomille öille naureskeltiin, että nohnoh, äidillä on vähän silmäpussia, mutta nämähän oli myös tilauksessa - hehheh! Ja sitten mulla oli vain tunne, että mä räpiköin ja ajattelin, että meidän lapsella olisi huonot oltavat. Vaikka näin ei missään nimessä IKINÄ ollut. 

Eli toisin sanoen, huonot oltavat olivat ihan vain pääni sisällä, ja niitä pahensi epävarmuuteni, joka triggeröityi jokaisesta kasvatusohjeesta, muiden äitien "virheettömästä" arjesta tai THL:n suosituksista. Kaikki neuvot tuntuivat iskuilta ja suoralta viittaukselta siihen, etten ole riittävän hyvä äiti. 

Elämä muuttui radikaalisti kun ymmärsin, että olin ollut masentunut ja epävarma. Elämäni oli kokenut täyskäännöksen: muutamassa kuukaudessa olin muuttanut pois kotoa suoraan yhteiseen kotiin poikaystäväni ja lapsemme kanssa, koulu jäi kesken ja puolet kaveripiiristä katosivat. 

Ei ihme, että tunsin mitä tunsin. 


Ja nyt näin toisenlaisen vauva-arjen kokeneena (tai juuri koskevana) annan itselleni entistä enemmän myötätuntoa ja toivon, että voisin halata tuota vanhaa itseäni. Teit aina parhaasi ja yli sen, ei hätää, sanoisin itselleni. Tai sanoisin, että anna itsellesi armoa. Olet vielä kovin nuori, mutta elämä jatkuu. Ei se pääty. Onneksi. Vielä on mahtavia asioita tulossa.

Nyt kun olen kuusi vuotta myöhemmin kotona, omassa omakotitalossa, kahden pienen nöpönenän, maailman rakkaimman ja viisaimman eskarilaisen, tulevan aviomieheni sekä kolmen kissan kanssa, tuen syvää kiitollisuutta.

Tulla äidiksi ei ollut koskaan haaveeni. Mutta niin sanotaan, että parhaat asiat tapahtuvat odottamatta. Ja tuo on niin totta, vaikka elämän myllerryksessä eläessä joskus on vaikea nähdä metsää puilta. Onneksi sain kasvaa juuri noin - aikuistua ja kasvaa lapseni kanssa, kokea pohjan niin, että minua kuitenkin kannateltiin. Kiitos ystävät ja perhe, olitte korvaamattomia jo silloin.

Jos tämä teksti herättää jotain sinussa, ja koet tai olet kokenut jotain samaa, haluan sanoa sinulle yhden asian: se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. 

Mä lupaan.


Nämä asiat tein toisin saadessani lisää lapsia

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Huh, kohta kolme kuukautta on eletty suurperheen elämää! Crazy! Rehellisesti sanottuna ajoittain tilanne on vaatinut aika hyviä lehmänhermoja ja ennen kaikkea sopeutumista. Tunnit vuorokaudessa ei riitä mihinkään, mikä näkyy etenkin täällä blogin ja Instagramin puolella. Olisi monta aihetta mistä haluaisin tänne kirjoitella, mutta jotenkin aivot vetää ihan jumiin kun on niin paljon muutakin ajateltavaa.

Nytkin yritän kirjoittaa puhtaaksi tätä postausta Olavi sylissä. Että niin. On kyllä ohjelmaa. 


No mutta se siitä. Päivän puheenaihe blogin puolella on tällä kertaa asiat, jotka olen tehnyt eri tavalla nyt kaksosten kanssa, kuin esikoisen. En ollut mitenkään henkisesti valmistautunut toimimaan eri tavalla tai päättänyt tehdä asioita toisin oikeastaan missään tilanteessa. Tai oikeastaan kyllä olin, mutta vain yhdessä. Ja se liittyy vauvojen ihon hoitoon. 

Kun minusta tuli pari kuukautta sitten yhden lapsen äidin sijasta kolmen lapsen äiti, olen kuitenkin muutamia asioita lähtenyt tekemään eri tavalla kuin ekalla kierroksella. Ihan melkein huomaamatta! Onhan tässä kasvua tapahtunut itselläänkin melkein kuusi vuotta, joten ei ihme, jos jotkin asiat ovat muuttuneet. 


Kiinnitän huomiota vauvojen unirytmiin ja panostamme hyvään uneen. En lukenut muistaakseni sanallakaan vauvojen unesta esikoisen kohdalla, ja hänellä ei muistaakseni ollut minkäänlaista rytmiä päivässään ensimmäisen vuoden aikana (ainakaan tälläistä agendaa ei itse ajettu). Ja sehän vasta hankaloittikin elämää, kun ei ikinä tiennyt monenko aikaan ehkä nukutaan päikkärit ja mennään yöpuulle. Mutta tällä kertaa olen kuin vahingossa päätynyt lukemaan vauvojen luontaisesta unirytmistä! Mä en tiennyt, että mulle iskisi vauvavuotena joku näin outo intohimo. Nimittäin vauvojen UNI. Meillä on tietyt iltarutiinit ja unille omaan sänkyyn mennään illalla klo 18:30-19. Päiväuniaikataulua yritän myös noudattaa, mutta siitä livistetään vielä aika kiitettävästi.

Ja ei. Se ei aina toimi. Pari iltaa viikossa rytmi menee ihan sekaisin. Enkä valita siitä, onhan meidän vauvat vasta kaksi ja puoli kuukautta. Heillä on elämänsä aikaa oppia nukkumaan. Mieluiten toki tekevät sen näin aikaisemmin, ihan vaan äidin mielenterveyden kannalta. 


Mutta koska oon uninatsi, niin kunnon unikoulu aloitetaan puolivuotiaina. Sen olen päättänyt. Mä en jaksa kahden vauvan unisekoiluja ja sekaista päivärytmiä, vaan haluan tukea säännöllistä rytmiä ja rutiineja. Onneksi olen itse unikouluttanut kymmeniä vauvoja työelämässä, joten jotain taitoja sieltäkin löytyy.

IMG_20200704_132333 (1)

En käytä vauvoilla talkkia. Jo pari vuotta sitten luin sen huonoista ainesosista ja olen sittemmin boikotoinut talkin käyttöä myös töissä vastasyntyneiden teholla. Olen myös tosi hyvilläni siitä, että vihdoin talkin sisältö puhututtaa! Vaikka kaikissa talkeissa ei ole asbestia, on silti tehty tutkimuksia, joissa todetaan talkin heikentävän hedelmällisyyttä. 

Talkin tilalla käytämme Acon suihketta, mikä on ihan must ostos vauvavuoteen. Siis niin älyhyvä! Jos olet pienen vauvan vanhempi, niin ehdottomasti suosittelen hankkimaan. Tällä hoidetaan hautumat niin vaippa-alueella kuin kaksarissakin. Ja on riittoisaa - meillä on ollut suihkepurkki käytössä syntymästä asti joka päivä, kahdelle vauvalle, ja nestettä on jäljellä vielä yli puolet. 

Hyvästit talkin lisäksi on jätetty myös paljon kemikaaleja sisältäville puhdistus- ja ihonhoitoaineille (paitsi että köh köh, tuo Acon inkki on kyllä aika hurja, ja sen verran nyt livistän väitteessäni!). Tämä oli yksi asia, jonka halusin tehdä tietoisesti - kuormittaa vauvoja mahdollisimman vähän kemikaalimömmöillä. Meillä on ahkerassa käytössä luomu karitevoi (sheavoi), aloegeeli, kookosöljy, manteliöljy ja avokadoöljy. 

Meillä kotona on jo vuosia käytetty pääasiassa luonnonkosmetiikkaa etenkin hygieniatuotteissa sekä kodin puhdistuksessa. Toki jos saamme esimerkiksi lahjaksi jotain saippuaa mikä ei ole luonnonkosmetiikkaa, käytämme sen silti jossain vaiheessa. Mutta pääsääntöisesti itsekin käytämme koko muu perhe luonnollisia aineita ihonhoitoon ynnä muuhun, joten olisi aika hullua jättää vauvat tämän valinnan ulkopuolelle. 

Erittäin iso suositus siis luonnollisempaa vaihtamiseen. 


OI000476


Yöpaitapakko! Mua vähän naurattaa, kun vielä raskauden loppupuolella mainostin, että yöpaidat on ihan turhia. Ajattelin, että siinä taas yksi turha rahareikä vanhempien lompakolle. Nukkuihan meillä Nooakin vauva-ajan ns. "päivävaatteissa".

No, kuinkas kävikään. Vauvat nukkuvat yövaatteissa. Ja ne pikkuiset yökkärit on niiiin söpöjä! Yöpaidat tulivat peliin mukaan ihan vain iltaruutiineiden vahvistamiseksi. Ajattelimme, että näin kaksoset oppisivat yhdistämään asioita niin, että kun mennään yöunille, on päällä yöpaita ja huoneessa pimeää. 

No, en tiedä onko tästä oikeasti kuinka merkittävä hyöty juuri tuon oivaltamisen kannalta, mutta näin mennään. 


Meillä ei kylvetä, vaan käydään suihkussa. Eli toisin sanoen, ammetta ei tästä taloudesta vielä löydy. Ja mä en kestä miten paljon ihmetystä tämä saa! Jotenkin on paljon vaivattomampaa käyttää vauvat suihkussa samalla kun käy itse, sen sijaan että ainakin kerta viikkoon aloittaa kahden vauvan ammehässäkän. Eikä mun mielestä tässä ole mitään outoa. 

Ollaan suunniteltu, että sitten kun pojat osaavat istua otetaan mekin ammeet käyttöön. Ehkä silloin ammeesta, vedestä ja läträämisestä on jo jotain iloa. Ja vanhempien selät säästyy kun edes yhdessä epäergonomisessa kyykkimisasiassa voi livistää. 

Mutta näin. Ehkä jotkin muutkin asiat ovat menneet hieman erilailla, mutta tässä nämä, mitkä nyt merkittävämmin ovat nousseet esiin. Lista varmasti saa jatkoa, kun pojat saavat ikää. Hah.

OI000474