Ei sitä lasta tarvitse aina ikävöidä

torstai 16. heinäkuuta 2020

Mä olen lähtenyt "lapsivapaalle" ensimmäisen kerran puolisoni kanssa silloin, kun esikoinen oli ehkä kahden kuukauden ikäinen. Lähdettiin leffaan ja syömään, ja vauva oli muutaman tunnin mummolassa hoidossa. Kaikki meni hyvin. Siitä alkaen vauva oli mun äidin luona hoidossa ainakin kerran parissa viikossa. Taisi ehkä olla jopa jo ennen sitä. Oli ihanaa, kun äiti otti lapsenlastaan hoitoon säännöllisesti. Ihan myös senkin takia, että sain tehtyä lukion opinnot loppuun.

Luin muutama päivä sitten sen sortin Instagram-päivityksen, että mun aivot ovat prosessoineet sen postauksen sanomaa siitä lähtien, kun se pamahti mun etusivulle. Emma Lahdensuu julkaisi feedissään kuvan, joka sai mut todellakin ajattelemaan. Ja vähän nauramaan, koska niin totta. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

✨Minä etsimässä omaa aikaa✨ "Olipa ihana yö ihan omassa seurassa, mutta tuli kyllä kauhea ikävä lapsia ja vähän väliä sitä mietti kuinka niillä oikein kotona sujuu." Aika usein vanhemman omasta ajasta keskusteltaessa joku kertoo viikonlopustaan suunnilleen yllämainitulla tavalla. Oon useammin kuin kerran miettinyt sitä, mikä mussa on vikana kun mulla menee suunnilleen puol tuntia siihen, etten edes muista että mulla on lapsia 🤷‍♀️ Muutama päivä sitten mä keskustelin asiasta taas ja tällä kertaa jotenkin kirkastui, ettei mussa ole mitään vikaa koskaan ollutkaan. Tajusin, että: 🔹Mun on ollut hyvin helppoa jättää lapset hoitoon, koska oon aina ollut sinut sen valinnan kanssa. 🔹Kun me ollaan lähdetty jonnekin ja lapset on jääneet hoitoon niin hoitajat on olleet sellaisia, joille oon pystynyt luottamaan omat lapseni = ei ole jäänyt huolehdittavaa. Usein tuntuu siltä, että lasten saannin jälkeen omaa aikaa tulisi perustella jotenkin: hei mä oon täällä kirjastossa yksin, mutta ehdottomasti kamala ikävä on kotiin ja kyllä hurjasti rakastan lapsiani tästä omasta ajastani huolimatta. Kolme muistutusta ensi kertaa helpottamaan: ❗Sun ei tarvitse perustella oman ajan tarvettasi muille kuin saman katon alla asuville ja niillekin vain käytännön järjestelyiden vuoksi. ❗Lasten rakastaminen ja hengailu ilman lapsia ei korreloi keskenään mitenkään. ❗Ei tarvitse olla ikävä kotiin. Oon itseasiassa aika varma siitä, että kirjaston hiljaisuusvaatimusta on etunenässä ollut vaatimassa laumallinen kotiäitejä, jotka vasta rauhan menetettyään on ymmärtäneet sen arvon. Tällä Lapin reissulla me ollaan tehty Jussin kanssa yhdessä tosi paljon kaikkea hauskaa. Käyty melomassa, vaeltamassa ja ajelemassa mönkijällä. Siinä on aika pienellä vaivalla huomannut olevansa parempi ihminen ja vanhempi. Tätä pitäisi jatkaa myös kotona ja uskon, että se olisi joka ikisen lastenhoitotunnin arvoista. Jää ehkä vähemmälle kuin mitä haluaisin, mutta lähinnä siksi ettei kukkaro kestä todellista tarvetta 😂⁣ Ootko sä koskaan saanut arvostelua siitä, että oot halunnut olla yksin tai kahdestaan puolison kanssa vaikka lapset olisi olleet hyvissä ja turvallisissa käsissä jonkun muun hoidossa sen ajan?

Henkilön Emma - äiti & minimalisti (@emmalahdensuu) jakama julkaisu

Mä olen oikeasti se ihminen, joka omiin menoihinsa lähtiessään on 95% ajasta ajattelematta lapsiaan. Tai siis mun lapset ei pyöri mun mielessä juuri ollenkaan silloin, kun olen ilman heitä. Miksi? Varmaan siksi, että missä ikinä lapseni ovatkaan tiedän heidän olevan yhtä turvassa kuin minun kanssani. Ja ehkä myös siksi, että mä olen muutakin kuin äiti. Mä olen myös minä, puoliso, ystävä, tytär ja työkaveri. Ja paljon enemmän. Ehkä siksi, että mä rakastan omaa aikaa, ja tarvitsen sitä paljon.

Mutta ai että. Nyt päästään siihen, miksi Emman postaus meni vähän ihon alle.

Siitä huolimatta, että olen omaa aikaa rakastava, itsenäinen henkilö, mä selittelen mun poissaoloja. Ja mä tajusin sen vasta nyt! Kuinka monta kertaa mä olenkaan sanonut suunnilleen "oli kyllä tosi kiva reissu, mutta tuli kyllä hirvee ikävä lapsia ja mietin miten ne siellä kotona/mummolla pärjäilee". Hah-hah. Todellisuudessa ikävää ei ollut lähimaillakaan. Eikä epäilystäkään siitä, etteivätkö he pärjäisi. Ei etenkään silloin, jos kyseessä on ollut yhden päivän/illan/yön poissaolo.

Miksi mä silti joka kerta sanon niin? Siis selittelen mun poissaoloja ja sanon, että oli kivaa MUTTA olihan mulla TIETYSTI ikävä.  

Ketä edes kiinnostaa oliko mulla ikävä vai ei? Ei ketään. Ei mua henkilökohtaisesti ainakaan kiinnosta ikävöikö joku lastaan sillon, kun hän on tekemässä omia juttujaan.  Mitä enemmän tätä miettii, niin sitä naurettavammalta se kuulostaa.

Mä oon tosi onnellinen siitä, että ainakin minulle äitiys on avautunut ihan uusin silmin viimeisen kuuden vuoden aikana. Myönnän joskus ajatelleeni, että äidin tulisi jotenkin olla hillitty ja elää täysillä sitä äidin roolia silloinkin, kun ei ole lasten kanssa. Että äidin tulee esimerkiksi baarissa käyttäytyä, varoa vähän sanojaan ja ulosantiaan. Nimenomaan huokua sitä, että hänellä on lapsia ja ainakin ottaa se asia esiin, jos se meinaa unohtua. Ilmaista ikävää silloin kun on poissa kotoa, katsoa vähän miten pukeutuu ja näin pois päin.

Onneksi voin sanoa kasvaneeni tuon asenteen yli. Ehkä fossiilinen näkökantani oli vain seurausta siitä, millaisen äidinmallin minä olen saanut. Koska se mielikuva oli omasta äidistäni ollut jo lapsesta saakka; että äiti on aina äiti ilman mitään muuta osaa identiteetistä. Enhän mä lapsena osannut nähdä muuta, ja tuo ajatus on iskostettu mun alitajuntaan. Hassu ajatus, mutta varmasti aika todenmukainen. Ainakin luulen niin.

Nykyään olen hyvin pitkälle eri mieltä; "äiti" voi olla mitä vaan. Ihan minkälainen vaan. Tehdä ihan mitä vaan silloin kun lapset eivät ole paikalla. Ryypätä, tanssia pöydällä, pitää sellaisia vaatteita kun haluaa, värjätä hiuksensa sellaiseksi kuin haluaa, lähteä viikoksi etelänmatkalle ja jättää perheensä Suomeen, elää omaa elämäänsä ja tehdä niitä juttuja yksin, joita haluaa tehdä. Koska ei äitiys ole mikään taso, joka edellyttää tiettyjä asioita ja tiettyä käyttäytymismallia.

Siksi yritänkin aina nousta vastarintaan, kun huomaan jotain epäkohtia siinä, millaista kuvaa esimerkiksi itse haluan välittää äitinä olemisesta. Ja viimeinen asia mitä haluan välittää, on se, että olisin jotenkin niin 10000% äiti, että lasten jättäminen turvallisen ja tutun aikuisen hoiviin muutamiksi tunneiksi olisi teko, jonka pitää nostattaa ikävää, huolta ja olla jotenkin perusteltavissa.

Ja em. Instagram-postauksen inspiroimana mä päätin, että nyt loppuu tää turhanpäiväinen selittely.

Ensikerralla kun lähden johonkin, mä en perustele sitä siirtoani kenellekkään. Enkä kevennä poissaoloani näillä "no oli kyllä ikävä lapsia" - kommenteilla, ellei näin oikeasti ole. Ja aika harvoin on, etenkään näillä pienillä poissaoloilla. 

Ja herranjestas, se on ihan normaalia. Ei mikään vanhemmuuden mittari.

Ehkä jopa sanon, että hei, tekipä hyvää olla ilman lapsia eikä kerennyt edes ikävä tulla. Oikeastaan olisin voinut viipyä pidempäänkin. Enskerralla otan vielä pari lisätuntia ja nautin omasta ajasta niin, että oksat pois.

Ja lasi viiniä. Tai pullo. Pari hyvää ystävää tai ihan oma hiljaisuus. Eikä ajatustakaan kotiin tai lasten suuntaan.

Because mom needs that. 

1 kommentti

  1. Minulla on niin paljon asioita puhua DR Igbinoviasta. ja jokainen tarina on ollut minulle niin upea, joten tässä on tarina, minulla ja aviomiehellämme on ollut jonkin verran väärinkäsityksiä riidellä joka päivä 3 vuotta, se on ollut erittäin stressaava suhde, mutta tiedä asia, mitä minä edelleen rakastan häntä. hän huijasi minua ja minusta tuli erittäin loukkaantunut, se oli minulle kurja, joten paluuseksi huijain myös häntä, koska halusin hänen tuntevan kipua, mutta hän ei koskaan välitä, joten menimme erilleen, joten hän palasi entisen tyttöystävänsä luo.I Halusin hänen jättävän hänet ja antamaan meidän tulla takaisin yhdessä, rakastan häntä niin paljon ja haluan vain hänen tuntevan samalla tavalla kuin tunnen häntä, minulle onneksi DR Igbinovia oli se, joka toi Kotirannan takaisin minulle, hän on hyvä oikeinkirjoittaja, jos tarvitset apua, voit ottaa yhteyttä hänen sähköpostiosoitteeseensa: doctorigbinovia93@gmail.com tai WhatsApp / Viber häneen numeroon +2348144480786. Voit silti pelastaa avioliitto, jos u todella rakastat aviomiestäsi

    VastaaPoista