Minun traumani oli tulla äidiksi - ja niin oli myös minun onneni

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sanotaan, että asioista on helpompi puhua, kun ne on ensin käsitelty. Kun tilannetta osaa tarkastella objektiivisemmin ja uusin silmin. Olen samaa mieltä, eikä enää näistä asioista puhuminen satu. Se ei hävetä. Se ei tunnu kiusalliselta. Se kokemus on osa minua ja isoin kasvunpaikkani. Enkä vaihtaisi mitään pois. 

Mutta sitä se tekee. Tiedän, miltä tuntuu, kun epäröi omaa äitiyttään ja valintojaan. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivoisi kaiken menevän pois. Kun toivoisi lapsen katoavan, ja seuraavassa hetkessä kokee siitä syyllisyyttä ja häpeää. Se riepottelee. Ja repii sydäntä. 

Ja tämä ei ole uhriutumistarina. Tämä on tarina voimaantumisesta. Olkoon tämä postaus äänenä niille, ketkä tuntevat tai ovat tunteneet samoin. I see you. 🖤 Ette ole yksin. 

Ja se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. Jos ei nyt, niin ennemmin kuin uskotkaan. Mä lupaan. 

----

Minusta tuli äiti 18-vuotiaana. Minusta tuli äiti terveydenhoitajan vastaanoton vessassa, kun raskaustesti näytti plussaa. Minusta tuli äiti, kun olin tekemässä lukion viimeistä vuotta, ja minusta tuli äiti vahingossa.

Kun kuulin, itkin. Vaikka olin jo arvannut sen, itkin silti. Tuntuu, että itkin niiden viikkojen edestä jolloin olin jo arvannut, mutta en halunnut myöntää. Ei minusta pitänyt tulla äitiä - jos koskaan piti. En minä tiennyt halusinko lapsia. Sen tiesin, että en suunnitellut niitä tähän aikaan elämääni. 

Minusta tuli äiti silloin, kun vähiten sitä odotin. Olin suunnitellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön tai reissaamaan lukion jälkeen, mutta elämäni suunta meni uusiksi. 

Aina välillä sydämeni löi innostuksesta ja onnesta, mutta usein jännityksestä, pelosta ja häpeästä.

Jossain vaiheessa olin päässyt jo sujuksi raskauteni kanssa ja uskalsin kokea pientä onnea. Mielikuvissani poika olisi vaalea ja tempperamenttinen kuten äitinsä. Ehkä perisi isänsä karismaattisuuden ja huumorintajun. Silti välttelin äitiysvaatteiden ostamista ja hipelöin vauvanvaatteita kirpparilla mitään kuitenkaan ostamatta. Vauva tuntui kaukaiselta, vaikka se oli koko ajan minussa. Minun lähelläni. Suhteeni lapseen oli lämmin, mutta epäileväinen.

Muistan ajatelleeni, että elämä päättyy ennen kuin hän syntyy. En tiedä miksi ajattelin niin. 


Kai jotenkin tiesin. Jossain vaiheessa raskausviikon 30 tienoilla minulla todettiin raskausmyrkytys. Lähdin oitis sairaalaan - ensin sain olla Hyvinkäällä, mutta sitten minut kiidätettiin ambulanssilla Helsinkiin. 

Olin varma, että kuolen. Elämä ei tuntunut tippaakaan omalta. Vuosi sitten sekoilimme lukiobileissä porukalla, juoksimme poliisiautoa pakoon ja minä unelmoin vapaasta elämästä, jossa olen vain minä, minun kitarani ja minun muistioni ja kynäni.

Ja nyt olen sairaalassa ja tunnen oloni kahlituksi. Tunnen oloni epäreiluksi ja hylätyksi. Ja tunnen häpeää ajatuksistani, joten esitän. Esitän, että elämä jatkuu. Mutta se ei jatkunut. Se ei vain loppunut. 

Kuukauteen en puhunut kenellekkään muille, kuin muutamalle kätilölle, vaihtuville lääkäreille, joiden nimiä en tiennyt, perheelleni sekä muutamille ystävilleni. Ainiin, sekä huonekaverilleni, joka puhui keskellä yötä puhelimessa jollakin eksoottisella kielellä, ja aamuisin sanoi minulle suuri, leveä hymy kasvoillaan "hyvää huomenta". Mutta enimmäkseen olin hiljaisuudessa.

Ja miten paljon rakastan hiljaisuutta, olisin antanut toisen käteni siitä, että joku olisi purkanut ajatukseni. Halannut. Antanut minun vain itkeä tuntitolkulla ja kastella hänen paitansa kyynelilläni. Että joku olisi ollut kanssani kun laulan osaston yhteisessä suihkutilassa syntymättömälle lapselleni ja pyydän anteeksi ajatuksista, joita ajattelen. 


Minusta tuli äiti yhtenä kauniina lumisena marraskuisena aamuna. Poikamme syntyi ennenaikaisesti raskausviikolla 34+1 raskausmyrkytyksen pahenemisen vuoksi. Minusta tuli äiti hetkenä, jolloin näin poikani kahden sekunnin ajan ja kuulin hänen pienen äänensä. Ja seuraavat 12 tuntia minä nukuin. 

En juurikaan muista mitään sitä ajalta, kun olin sairaalassa synnytyksen jälkeen. Paitsi sen, että yksinolo osastolla päättyi. Samassa huoneessa kanssani oleva nainen itki koko ajan, koska hänen vauvansa oli joutunut teholle. Kuuntelin häntä, mutta en osannut vastata.

Tunsin syyllisyyttä, kun minä en itkenyt. Olisiko minun pitänyt itkeä? Itkevätkö kunnon äidit? 


Osa minusta oli pirstaloitunut Naistenklinikan lattialle, ja sieltä pois pääseminen teki hyvää. Kun vauvamme jatkoi vielä kasvua Hyvinkäällä lastenosastolla, tunsin, että ehkä minä olenkin hyvä äiti. Ehkä osaankin tämän. Ainakin vauvan hoito kävi kuin luonnostaan, vaikka en koskaan aiemmin ollut vauvoja pidellyt. Saatikka keskosia. Vauvamme sängyn päällä roikkui oranssi kirahvi, joka piti kaunista, helähtelevää ääntä aina sitä liikuttaessa. Se kiinnitti aina poikamme huomion, joten soitin sitä, ja katsoin häntä. Tunsin hänet omakseni, mutta en tuntenut vielä itseäni äidiksi. Oli vaikeaa sopeutua. 

Kotiutuessamme aloitin roolileikin, jonka nimi on "ei hei mitään, mulla menee tosi hyvin!". Vauvalta ei saanut puuttua mitään enkä minä saanut kokea mitään negatiivista - saatikka ottaa niitä tunteita puheiksi. Pelkäsin, että vauva viedään, jos kerron, että olen odotuksesta ja syntymästä edelleen "selviytymistilassa". Neuvolassa tehtyyn masennustestiin valehtelin vastauksiani - enhän mä voi olla masentunut. Nyt mun on näytettävä, että mä pystyn tähän. 

Vauvasta kasvoi aina isompi ja isompi. Hän oli todellinen hymypoika, aktiivinen, nauravainen ja elämäniloinen. Ja kuten arvelin, niin myös hyvin temperamenttinen ja vaalea. Minä olin väsynyt. Koin vauva-arjen rankaksi ja loputtomaksi suoriutumistaisteluksi, enkä ymmärtänyt niitä äitejä, jotka lasten nukkuessa katsoivat heistä kuvia puhelimestaan. Kun vauva nukkui, minä hengitin. Ja jos vauva heräsi kesken unien liian aikaisin, sisälläni kiehui. Olin niin väsynyt. Ihan sairaan väsynyt vaikka olisin nukkunut 12 tuntia putkeen. 

Samaan aikaan kuitenkin nautin hetkistä ja retkistä, joita teimme lapsen kanssa. Kävimme paljon kirpputoreilla, vaunulenkeillä sekä rakastin vierailla - yhden ainoan - lähes saman ikäisen äidin luona, jolla oli saman ikäinen vauva kuin minulla. Hän oli paras vertaustukeni. Hän ymmärsi tunteeni ja antoi minun sanoa suoraan, jos minua turhauttaa, vituttaa tai väsyttää. Makasimme molemmat hänen sohvallaan ja kuuntelimme nauraen poikien (villiä) menoa. Hän auttoi minua avaamaan solmuja päästäni, joita raskausaika ja häpeä olivat tehneet. Oikeastaan hän oli pelastukseni (kiitos tästä edelleen H, sä tiedät🖤). 

Kun poikamme täytti vuoden, minä itkin. Kuin suuri taakka olisi murtunut harteiltani. Minä onnistuin - tässä me olemme, yhtenä perheenä. Edelleen. Vaikka kaikki merkit näyttivät toisin.


Silloin tajusin, että en ollutkaan ikinä huono äiti. Olin elänyt ajatuksessa, että olen huono äiti lapselleni, koska jouduin kyseenalaistamaan pärjäämistäni, alkuun myös kiintymystäni, sekä koin mieletöntä huonommuuden tunnetta toisten äitien puolelta. 

Miksi? Koska vauvaryhmään jaettujen kuvien ja kirjoitusten perusteella heillä näytti menevän niin paljon paremmin. Heidän lapsillaan oli vaatteet merkkiä, heillä tehtiin kaikki soseet itse, imetettiin ja nukuttiin perhepedissä. Äideilläkin oli hymy kasvoilla ja meikkiä naamassa. Vauvat olivat pelkkää hymyä ja unettomille öille naureskeltiin, että nohnoh, äidillä on vähän silmäpussia, mutta nämähän oli myös tilauksessa - hehheh! Ja sitten mulla oli vain tunne, että mä räpiköin ja ajattelin, että meidän lapsella olisi huonot oltavat. Vaikka näin ei missään nimessä IKINÄ ollut. 

Eli toisin sanoen, huonot oltavat olivat ihan vain pääni sisällä, ja niitä pahensi epävarmuuteni, joka triggeröityi jokaisesta kasvatusohjeesta, muiden äitien "virheettömästä" arjesta tai THL:n suosituksista. Kaikki neuvot tuntuivat iskuilta ja suoralta viittaukselta siihen, etten ole riittävän hyvä äiti. 

Elämä muuttui radikaalisti kun ymmärsin, että olin ollut masentunut ja epävarma. Elämäni oli kokenut täyskäännöksen: muutamassa kuukaudessa olin muuttanut pois kotoa suoraan yhteiseen kotiin poikaystäväni ja lapsemme kanssa, koulu jäi kesken ja puolet kaveripiiristä katosivat. 

Ei ihme, että tunsin mitä tunsin. 


Ja nyt näin toisenlaisen vauva-arjen kokeneena (tai juuri koskevana) annan itselleni entistä enemmän myötätuntoa ja toivon, että voisin halata tuota vanhaa itseäni. Teit aina parhaasi ja yli sen, ei hätää, sanoisin itselleni. Tai sanoisin, että anna itsellesi armoa. Olet vielä kovin nuori, mutta elämä jatkuu. Ei se pääty. Onneksi. Vielä on mahtavia asioita tulossa.

Nyt kun olen kuusi vuotta myöhemmin kotona, omassa omakotitalossa, kahden pienen nöpönenän, maailman rakkaimman ja viisaimman eskarilaisen, tulevan aviomieheni sekä kolmen kissan kanssa, tuen syvää kiitollisuutta.

Tulla äidiksi ei ollut koskaan haaveeni. Mutta niin sanotaan, että parhaat asiat tapahtuvat odottamatta. Ja tuo on niin totta, vaikka elämän myllerryksessä eläessä joskus on vaikea nähdä metsää puilta. Onneksi sain kasvaa juuri noin - aikuistua ja kasvaa lapseni kanssa, kokea pohjan niin, että minua kuitenkin kannateltiin. Kiitos ystävät ja perhe, olitte korvaamattomia jo silloin.

Jos tämä teksti herättää jotain sinussa, ja koet tai olet kokenut jotain samaa, haluan sanoa sinulle yhden asian: se muuttuu paremmaksi. Mä lupaan. 

Mä lupaan.


Lähetä kommentti