Äidin ei pitäisi kadottaa itseään

torstai 13. elokuuta 2020

Äitiys on uhrautumista. Joka päivä vanhempi laittaa omat tarpeensa paussille ja antautuu lastensa hoivaamiselle, heidän kasvattamiselle ja kuulee heidän tarpeensa. Pyykkivuorten ja tiskikasojen setvimisen lisäksi setvitään lasten tunnepurkauksia, keräillään leluja lattialta, itketään, nauretaan, turhaudutaan ja rakastetaan. Ja iltaisin lasten mennessä nukkumaan huokaistaan kiitollisena siitä, että kuulee taas omat ajatuksensa. 

Kun päivät pyörivät lasten rytmin mukaisesti ja sietokykyä vedetään joka suunnassa aivan äärirajoilleen, on helppo hukkua arkeen. On aivan äärettömän helppoa unohtaa itsensä kokonaan silloin, kun olet toiselle koko maailma. Ja ehkä se onkin tietyissä vaiheissa tarpeellista; asettaa sellainen pieni ihminen niin kaikkien asioiden edelle, että myös äitiys on itselleen se kaikki jota on. Se kaikki jota näkee ja kokee, koska lasten saanti ja heidän kannattelunsa on maailman ainutlaatuisinta. Mutta kuten mihinkään muuhunkaan elämänvaiheeseen tai sisältöön, ei aina kannata hukata itseään asioihin, joita on. Koska on eri asia mennä uimaan kuin hukkua.



Mitä muuta äiti on kuin äiti? Ja millä voimavaroilla? 


Äitiys vaatii uhrauksia, mutta äitiyden ei pitäisi tarkoittaa itsensä kadottamista. Kun kotona on pienet lapset jotka vaativat täydellisen huomion voi tunne omasta identiteetistään olla hämmentynyt. Mitä mä olen kaiken tämän rakkaan kaaoksen ulkopuolella? Mihin muuhun musta on, kuin vain tähän äitiyteen, kun se nyt on niin kaikki? Tai mikä shokki se voikaan olla, kun lapset ovat hieman kasvaneet ja elämässä on taas tilaa minulle. Vaikka todellisuudessa tilaa on ollut koko ajan, mutta sen mahdollisuus toteutua on tukahdettu. 

Ajattelen, että käsitys äitiydelle 150% antautumisesta on syvälle juurtunut vahingollinen käsitys. Kun saat lapsen, et enää saisikaan olla mitään muuta. Et palata töihin nopeasti tai suunnitella innolla tulevia työkuvioita, et viettää omaa aikaa useita kertoja viikossa, et suunnitella upeaa tulevaisuutta jonka haluat äitiysloman jälkeen. Et viedä lapsia "liian pieninä" päiväkotiin, et jättää "liian aikaisin" toiselle yökylään, etkä puhua äitiyden kurjista puolista liian suoraan. Saatikka puhua ääneen siitä, että kaipaat aiemman elämän vapauksia, ystäviä ja aktiviteetteja. 

Koska onhan ne niin lyhyen aikaa pieniä. Nauti nyt kun ne on pieniä. Älä nyt töihin kiirehdi koska on kiva jos lapset saa olla pitkään kotona. Kyllä työt tekijäänsä odottaa. Ai lähdet viihteelle? Ai, missäs ne lapset on? No olitpas rohkea kun uskalsit jättää ne isän/mummon/kummin/lapsenvahdin kanssa kotiin. Miksi sitten teit lapsia jos tarvitset niin paljon hengähdystaukoja? Sääliksi käy lasta.

Ja ihan vain muistutukseksi; oman ajan haluaminen ei tarkoita sitä, että äiti ei rakastaisi lapsiaan. Omien tarpeittensa huomioinen ei tarkoita sitä, että lasten tarpeet jäävät huomioimatta. Omien unelmiensa tavoittelu voi liittyä aihepiiriltään muuhunkin kuin lapsiin ja perheeseen. Eikä äiti joka joskus priorisoi itsensä ole huono. 



Vanhemmuus ei ole asia, joka pitää suorittaa. Antamalla itsestään jokaisen rippeen pelkälle kodin pyörittämiselle niin, että loppuunpalamisen ja itsensä kadottamisen myötä jäljellä on enää kasa tuhkaa, kukaan ei voita. Se tuhka ei kauaa lämmitä pientä lasta, kun äiti on jo kaikkensa antanut. 


Ja mitä häpeää ja surua se herättääkin, kun tunnet ettet sopinutkaan siihen yhteiskunnan luomaan kapeaan muottiin "idyllisestä äidistä". Yhteiskuntamme normi siitä, että äiti on henkilö, joka uhrautuu lastensa vuoksi ja unohtaa itsensä kyseenalaistamatta koko kuviota voi kääntyä pahimmillaan itseään vastaan. Ei äidin tarvitse unohtaa itseään kun lapset syntyvät! Voisinpa huutaa sen maailmalle! Niin ei tarvitse olla! 

Ja vaikka vanhemmuus on uhrautumista kerta toisen jälkeen, sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että uhraat sen kuka sinä olet

Tasapaino itsensä ja lastensa välillä ei synny helposti. Olosuhteet ovat rajoittavat, mutta ei ole mahdotonta huomioida myös itsensä. Kenenkään ei ole tervettä liian pitkäksi aikaa heittää itseään sivurooliin omassa elämässään. 

Jos tarvitset keinoja löytääksesi itsesi sieltä äitiyden ulkopuolelta, kysy itseltäsi nämä kysymykset:

Mitkä ovat elämäni perusarvot? 
Mihin uskon? 
Mitkä ovat vahvuuksiani? 
Mikä on intohimoni? 
Mitä haluaisin tähän elämään luoda? 
Mistä haluan, että minut muistetaan? 
Mitä asioita en ole vielä kokeillut, mutta haluan kokea? 
Jos kaikki olisi mahdollista, mitä tekisin? Mihin menisin? Mistä puhuisin? Mitä haluaisin viestiä muille? 

Mä olen itse tällä hetkellä hyvin hukassa sen kanssa, mitä elämä äitiysloman jälkeen on. Tai paremminkin sen kanssa, että mitä sitten tapahtuu? Mutta äitiyteen en ole kuitenkaan hukkunut. Enkä halua hukkua.

Haluan nauttia näistä aamuista pienten lasten kanssa ja olla heidän elämässään läsnä. Tarttumassa kädestä kiinni ja siivoamassa jäljet, kuulemassa naurun ja itkun ja löytämässä syyt niiden takaa. Nähdä ne uudet taidot ja iloita niistä. Opettaa ja oppia. Haluan joka päivä rakastaa niin, että sydän meinaa räjähtää. Mutta jos olet liian pitkään sysännyt omat tarpeeni, oman aikani, oman intohimoni ja omat unelmani syrjään, minä väsyn. Enkä enää nauti tästä lapsiarjesta, se tuntuu loputtomalta ja raskaalta. Siksi otan aikaa itselleni, unelmieni tavoittelulle ja haaveilulle. Ja silloin ulkoistan lapset ja äitiyden, ja kysyn itseltäni, että mitä Minä haluan elämältäni tämän lisäksi? 

Äitiys muuttaa koko identiteettiä. Se on selvää. Äidiksi ei todellakaan synnytä vaan siinä kasvetaan lapsen mukana. Matka itsensä huomioimisen sekä lasten huomioimisen välillä etenkin pikkulapsiaikana on vaikea, mutta kaunis matka. Koska elämä opettaa. 

Kaikki oma on koko ajan jo sinussa. Kaikki se mitä olet on sinussa ja kaikki se miksi haluat tulla odottaa sinua jo tulevaisuudessa. Koska loppupelissä, tämä on sun elämä, ei lastesi elämä. 

Muista olla lempeä itsellesi.

Lähetä kommentti